Edempää kuului mitä ihaninta musiikkia. Kuoro lauloi neliäänisesti urkujen ja harppujen säestyksellä.
Se oli ylistys- ja kiitoslaulua kaiken hyvän antajalle.
Aino ja Reino kuuntelivat ensin melkein hengittämättä. — Tokko enkelten kuorokaan voi ihanammin laulaa! — Täällä on siis olentoja, ja hyviä olentoja. Ihmisiäkö, vai enkeleitä? — Saakohan niitä oikein nähdä ja puhella niiden kanssa? Näin he ajattelivat.
Viimein he lähtivät kulkemaan sinne päin, mistä laulu kuului. He kävelivät hiljaa varpaillaan, etteivät häiritsisi kuoron sulosointuja.
He kulkivat läpi puutarhan, jossa oli puita kaikilta maailman ääriltä, ohi valkeiden marmoriveistosten, jotka olivat nähtävästi kuulujen taiteilijain tekemiä, mutta joita heillä ei nyt ollut aikaa pysähtyä katselemaan. He tahtoivat nähdä laulajat ja soittajat.
Viimein pääsivät sisarukset ihmeellisen salin äärelle. Etuseinän muodosti kreikkalaistemppelin pääty, jota seitsemän solevaa pilaria kannatti. Mitään muuta seinää ei edessä ollutkaan, niin että pilarien välitse voi vapaasti nähdä salin perälle saakka. Vaaleanpunertava sileä permanto, jota osaksi peittivät pehmeät matot, ulottui vuoren peräseinään asti, jossa oli maalauksia ja veistoksia. Katon muodostivat elävät kukkaköynnökset, jotka kasvoivat kahdestakymmenestä sivuseinämillä olevasta maljakosta. Vasemmalla puolella salia olivat urut, ja niiden ääressä laulajat ja soittajat.
Naislaulajia oli kaksi. Toisella, vanhemmalla, oli hyvin lempeät harmaansiniset silmät, ja heleäihoisista, puhdaspiirteisistä kasvoista loisti hyvyys ja rauha. Ruskea tukka oli kääritty korkealle pään päälle, ja siinä oli kuin kruununa sädehtivillä timanteilla koristettu kampa.
Hänen vieressään seisoi nuori, noin 20-vuotias, siis Ainon ikäinen, tyttö. Reino vavahti. — Ruth, ilmetty Ruth! Vaaleaverinen, kultatukkainen, kasvot kuin vanhan ajan kreikattarilla. — Ja silmät, nuo loistavat, sädehtivät silmät, — Ruthin silmät! — Ruth, eikä kuitenkaan Ruth. Tämä nuori laulajatar oli paljoa arvokkaamman näköinen ja ylhäinen kuin prinsessa.
Molempien naisten kasvoissa oli niin paljon yhtäläisyyttä, että heidät heti saattoi otaksua äidiksi ja tyttäreksi. Äiti ei näyttänyt juuri kolmeakymmentä vuotta vanhemmalta, niin että hän yhtä hyvin saattoi olla vanhempi sisar.
Molemmilla oli korkeat, kultakehyksiset, hopeakieliset harput, joita he näppäilivät laulaessaan.