Vanhemmat johtivat vieraansa istumaan huoneen peräpuolelle. Siellä oli matalia, pehmeitä nojatuolia, joiden päällystään oli kudottu kukkakoristeita. Näitä istuimia oli neljä ja sitäpaitsi pari samalla tavalla päällystettyä leposohvaa, sekä kaksi kahden hengen keinutuolia, jotka olivat leikkauksilla taidokkaasti koristettuja.
Aino ja Reino istuutuivat mukaviin nojatuoleihin. Mutta kun Aino vilkaisi kenkiinsä ja vertasi niitä talon asukkaiden siroihin sandaaleihin, niin häntä hävetti pitää niitä pehmoisella, kauniilla matolla, joka oli tuolin edessä. Hän ei tietänyt, miten oikein jalkansa asettaisi. Viimein hän koetti niitä niin paljon kuin mahdollista peittää helmoillaan.
Ruth toi pari pientä maljaa tarjottimella, joka oli tehty jostain valkometallista ja kaunistettu kukkamaalauksilla.
Aino oli niin hämmästynyt maljojen häikäisevästä kauneudesta, ettei hän heti uskaltanut koskea niihin.
— Olkaa toki hyvä! kehoitti tarjoilija.
Aino otti pikarin, joka oli hienoa punertavaa lasia. — Tämähän on pelkkää rubiinia, ajatteli hän. Ja neste siinä näytti myöskin punaiselta. — Onkohan tämä viiniä, ja minä kun en ole eläissäni viiniä maistanut. — Mutta miten voisi kieltäytyä nauttimasta, kun nämä ovat niin hyviä ihmisiä! Aino piti pikaria hetkisen aikaa kädessänsä, ennenkun uskalsi kostuttaa sen sisällöllä huuliaan. Mutta tuntiessaan, ettei siinä ollut mitään väkevyyttä, vaan päinvastoin hyvin suloinen maku, hän tyhjensi pian pikarinsa.
Reino punastui, kun noin äärettömän ylhäinen neiti tarjosi hänelle juotavaa, mutta nousi reippaasti pystyyn ja otti kiittäen lasinsa. Hän ei aristellut juomaa, vaan vei pikarin heti huulilleen.
— Tämähän on vasta ihmeellistä ainetta, oikeata nektaria, jumalten juomaa! — Mitä tämä oikein on? kysyi Reino, kääntyen emännän puoleen.
— Se on mania, meidän ainoata ruokaamme ja juomaamme.
— Sille on annettu nimi Israelin lasten mannan mukaan?