— Niin juuri!
— Mitä neiti siitä aineesta piti? kysyi nuori isäntä Ainolta.
— Oi, tämä on ihanaa juomaa. Siinä ovat kaikki hyvät maut yhdistetyt, eikä kuitenkaan voi sanoa, mikä niistä on päämaku.
Kun maljat olivat tyhjät, otti Ruth ne vastaan, huuhtoi altaassa ja vei hyllylle, jossa oli riveissä samallaisia, mutta erivärisiä pikareja.
— Haluatteko nyt katsella tarkemmin lähdettä, josta ruumiimme ravinto kumpuaa? kysyi emäntä.
— Voi, niin mielellämme! vastasivat vieraat.
Mentiin kaikin salin peräseinämälle. Siellä oli puhtaan valkoinen marmoriallas, jonka molempiin päihin valui vuoresta pieni vesipuro. Vettä oli altaassa noin neljännesmetrin vahvuudelta, eikä sitä siihen enemmän voinut karttuakaan, sillä seinän puoleisen sivun rei'istä juoksi liika vesi pois. Altaan kummassakin päässä oli veistokuva valkeasta marmorista. Toinen esitti Rebekkaa kaivolla. Rebekka ojentaa juuri astiaansa ja sanoo: Juo, minä juotan kamelisikin! Rebekan kuva oli muovailtu äärimmäisellä huolella. Kasvoista uhosi nuorekas viehkeys ja sulous, ja ne aivan kuin elivät. Avonaiset huulet näyttivät lempeän kehoittavasti sanovan: Juo!
Reino katsahti veistoksesta Ruthiin ja huomasi, että tämä oli ollut sen mallina. — Oi, kuinka ihanaa olisi, jos hänkin oppisi veistämään marmoria ja kykenisi luomaan Ruthin kuvan!
Altaan toisessa päässä oleva veistos esitti vanhempaa naishenkilöä, jolla myöskin oli vesiastia kädessä. — Ei tuo Rakel ole, tämä on vanhempi ja kokeneempi nainen. Mutta naisen kasvoilla näkyi harras odotus ja toivo. Äkkiä valkeni Ainolle ja hän virkkoi ääneen: — Tämä on samarialainen vaimo!
— Niin on, vahvisti Reino, ja hän sanoo: Herra, anna minulle sitä elävää vettä!