Perheen pää loi silloin lämpimän katseen vieraisiin, katsahti sitten puolisoonsa, ja he nyökäyttivät ymmärtämyksellisesti toisilleen.
Altaan yläpuolella oli hopeavanteilla vyötetty sinertävälasinen kannellinen maljakko, johon kultaputkea myöten valui vuoren seinästä ihmeellistä mania.
Maljakko veti noin neljä litraa. Se oli lähes puolillaan nestettä, jota putkesta valui niin hitaasti, ettei nesteen pinta näyttänyt ollenkaan kohoavan.
Kun Aino ja Reino päät yhdessä katselivat laitetta, virkkoi emäntä: — Tämä tässä on meidän ruoka-aittamme.
— Ettäkö teillä ei muuta ruokaa olekaan? kysyi Reino ihmetellen.
Talonväki hymähteli.
— Oliko teidän nälkä, kun tulitte tänne? kysyi isäntä.
— Oli kyllä, vaikka eihän sitä juuri muistanut, kun saimme nähdä ja kuulla niin paljon kaunista. Kuitenkin ennätin ajatella, että nytpä saadaan jotakin syödä, kun täällä on niin ylellisen rikasta, selitti Reino.
— Tekeekö vielä mielenne ruokaa?
— Ei ollenkaan, ehätti Aino vastaamaan. — Tuntuu aivan kuin olisin syönyt enemmän kuin pitkään aikaan.