— Niin tuntuu minustakin, myönsi Reino.
— Tällä juomalla me olemme eläneet täsmälleen kaksisataa vuotta, lausui nuorukainen.
— Kaksisataa vuotta! Vierailta pääsi ihmetyksen huudahdus.
Talonväki ja uudet tulokkaat kävivät sitten jälleen istumaan, isäntä ja emäntä nojatuoleihin, molemmat sisarusparit keinutuoleihin. Isäntä aloitti:
— Vuonna 1718, kesäkuun 30 päivänä, siis täsmälleen kaksisataa vuotta sitten, paetessamme kodistamme venäläisiä, jouduimme ihmeellisellä tavalla tänne. Lepäsimme eräässä luolassa ja pidimme sadetta; siinä nukahdimme ja kun heräsimme, olimme maanalaisessa käytävässä. Siitä asti on tämä ollut meidän maailmamme.
— Aivan samoin mekin äsken tänne jouduimme, eräästä luolasta, jossa odotimme sateen lakkaamista, virkkoi Reino ja lisäsi: — Mutta ettehän te ole edes viidenkymmenen ikäinen ja teidän lapsenne eivät ole yhtään vanhemmannäköisiä kuin mekään.
— Kuitenkin olemme teitä 200 vuotta vanhempia, sanoi talon tytär hymyillen.
— Ihmeellistä! Kuules Reino, me taidammekin nähdä vielä unta. — Niin, tämän täytyy olla unta, sanoi Aino kuiskaten veljelleen.
— Unena minäkin olen tätä pitänyt, mutta minä purasin äsken varmuuden vuoksi sormeani, ja se teki kipeätä. Katsos tuossa noita hampaitten jälkiä. Sen mukaan tämä olisi totta. Sitten Reino kääntyi vanhempien puoleen ja sanoi: — Te mainitsitte, että tulette tänään olleeksi täällä täsmälleen kaksisataa vuotta.
— Niin, aivan niin!