— Kiitos, Reino!
— Kiitä nyt vähän kauniimmin! pyysi Reino katsellen rakkaasti morsiantaan.
Silloin Ruth pani kätensä Reinon molemmille poskille ja suuteli häntä. — Kiitos, ritarini! Oletko nyt onnellinen?
— Kuule Ruth, minä luulen, että minä olen niin onnellinen kuin Phoibos, Filoletes, Markus, Klemens, Kaarle ja Reinhold yhteensä, sillä sinä olet yhtä kaunis ja hyvä kuin Amaryllis, Virginia, Anna, molemmat Gunhildit ja äskeinen linnantytär yhteensä.
He lähtivät kävelemään ja menivät aina "kirkkoon" saakka. — Mitä sinä, Ruth, nyt ajattelet, sano? kysyi Reino.
— Ajattelen seitsemättä kohtaamistamme. Luulen, että minä tiedän siitä enemmän kuin sinä, Reino.
— Minä en siitä osaisikaan paljoa kertoa, olet aivan oikeassa. Oi, kuinka hauska, kun saan kuulla sen nyt sinun suustasi! Istutaan tuohon, se on aivankuin kirkonpenkki.
He istuutuivat. Hetkisen vaitiolon jälkeen Ruth aloitti:
Seitsemäs kohtaus.
Turkulaisen kauppias Tuubertin neljästä tyttärestä nuorin oli Eliina. Hän kävi usein kirkossa, mutta ainoastaan silloin tunsi hän saavansa sielullensa virkistystä, kun isä Johannes messusi. Eliina tunsi aina pappi Johannesta lähestyessään omituista väristystä rinnassaan, ja kun hän täytti 18 vuotta, tunsi hän rakastavansa pappia, joka vielä oli verrattain nuori, ainoastaan kolmenkymmenen ikäinen. Johanneksella oli hyvin kaunis ääni, etenkin messutessaan, ja hänen silmillänsä oli merkillisen tenhoava vaikutus, ne tuntuivat aivankuin irroittavan sydämen rinnasta.