Eliina oli kuullut äidiltään, että Johanneksen isä oli aikoinaan kosinut häntä, mutta äiti oli mieluimmin ottanut miehekseen saksalaisen kauppiaan. Nyt tytär rakastui hylätyn kosijan poikaan, joka oli pappi.
Kun Eliina tunsi rakkautensa, kauhistui hän, sillä eihän pappi saanut mennä naimisiin. Viimein vaivasi häntä rakkautensa niin, että hän ripitti itsensä, mutta valitsi rippi-isäkseen juuri Johanneksen. Eliina kertoi tehneensä syntiä, mutta ei sanonut uskaltavansa sitä ilmoittaa. Isä Johannes puhui silloin lempeitä sanoja tytölle ja kehoitti häntä tunnustamaan syntinsä laadun luvaten jo edeltäpäin anteeksi antaa.
Silloin Eliina kertoi hiljaisella äänellä rakastavansa miestä, jonka kanssa avioliitto ei voinut tulla kysymykseenkään.
— Onko hän naimisissa? kysyi pappi.
— Ei, hän kuuluu hengelliseen säätyyn, kuiskasi Eliina niin hiljaa kuin vieno tuulen henkäys.
— Kuka hän on? tiedusteli pappi.
— Oi, älkää kysykö sitä minulta! virkkoi tyttö tuskaisella äänellä. — En voi sanoa hänen nimeänsä.
Pappi oli hetken vaiti ja sanoi sitten. — No, no, lapseni, enhän minä tahdokaan hänen nimeänsä tietää. Eikä tätä oikeastaan voi synniksi sanoakaan, mutta ikävä asia se on sinulle, lapseni. Kadutko tätä rakkauttasi?
— En, en minä millään tahtoisi sitä olemattomaksi, en voi katua! Samassa Eliina loi silmänsä papin silmiin ja siinä samassa katsoivat tytön silmät isä Johanneksen syvimpään sieluun. Pappi katsoi ja katsoi neidon silmiin, hän ei päässyt niistä irti, hänen oli pakko niihin uppoutua.
Viimein painoi tyttö päänsä alas ja päästi onnellisen huokauksen. Hän näki, että pappi puolestaan rakasti häntä. Eliina tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja hän kohotti papin vaipan helman huulilleen.