Johannes laski kätensä tytön pään päälle ja sanoi: — Vapahtajan nimeen sinä olet saanut syntisi anteeksi, sitä ei sinulle viaksi lueta, mene rauhaan!
Reino lisäsi: "Mutta kun Eliina oli poistunut, otti pappi viittansa liepeen käteensä ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota ihanan Eliinan suloiset huulet olivat koskettaneet."
Ruth jatkoi: "Tämän jälkeen tapasivat Johannes-pappi ja Eliina-neito usein toisensa. Heidän rakkautensa oli puhdasta, se oli alkanut pyhässä paikassa ja se oli kuin pyhitettyä. He eivät edes suudelleet koskaan toisiansa, mutta he tunsivat aina uutta onnea toistensa lähellä, silloinkin kun heillä ei ollut tilaisuutta sanaakaan vaihtaa.
"Eliina hylkäsi kaikki naimatarjoukset, joita hänelle Turun arvokkaimpien porvarien pojat tekivät. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja auttoi köyhiä ja sairaita. Mutta nunnan pukua Eliina ei huolinut, vaikka Naantalin abbedissa monesti kehoitti häntä hurskautensa tähden siihen pukeutumaan.
"Kun Eliina kuudenkymmenenkuuden ikäisenä laskeutui kuolinvuoteelle, kutsutti hän isä Johanneksen luoksensa antamaan hänelle viimeisen kirkollisen voitelun. Vanha valkopartainen pappi otti Eliinan kädet käsiinsä ja luki rukoukset, ja voiteli sitten otsan siunatulla voiteella. Senjälkeen Eliina loi viimeisen katseen papin silmiin, hän tunsi autuuden valon itseänsä ympäröivän ja virkkoi: — Me eroamme nyt, mutta me yhdymme vielä!"
Reino pyyhki kyyneleen silmistään ja sanoi sitten nöyrästi: — Johanneksena minä olin niin paljon, paljon parempi kuin nyt. Voitko sinä, rakas Ruth, minua rakastaa tällaisena kuin olen? Enhän minä ollenkaan ole sinun arvoisesi, enkä minä koskaan voi saavuttaa sellaista ylevyyttä kuin isä Johanneksessa oli.
Ruth katsoi loistavilla silmillään sulhoaan ja sanoi:
— Älä sinä halvenna itseäsi, Reino, sinä olet hyvä minulle ja minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.
XVIII
Oltiin toukokuussa. Vapun jälkeisenä maanantaina meni Reino "erämaasta" etsimään jalokiviä. Hänen piti valmistaa morsiamelleen häälahjaksi otsanauha, ja siitä piti tulla oikein "este". Reino kiersi kallion, löysi monta kaunista rubiinia, safiiria ja smaragdia ja pisti ne pieneen pussiin, joka oli vyöhön kiinnitetty; se oli sama vyö, jonka Ruth oli hänelle jouluksi valmistanut. Näin kävellessään tuli Reino sille kieltoviivalle, jossa hän Ruthin kera oli kerran ennen ollut. Nyt hän päätteli mielessään: — Eihän tässä voi olla mitään vaaraa. Jos jossain kielto olisi ollut paikallaan, niin siellä luolanperällä se olisi sietänyt olla, jossa hän oli joutua hornan kitaan. Ja sielläkään ei ollut eikä ole mitään kieltoa. — Turhaa luuloa vain!