Reino seisoi siinä hetken näin ajatellen ja lähti sitten äkkiä astumaan yli kielletyn rajan. Hän kuuli kuin huutona sisästään: — Älä mene, turmelet onnesi, hukut, kadotat kaikki, pysähdy, käänny, käänny! Mutta Reino uskotteli, että se oli vain luulottelua. Ja kun hän pääsi vuoren seinämälle ja kosketti sitä kädellään, lakkasi varoittava ääni kuulumasta. Reino hymähti uudelleen: — Lapsellisuuttahan se oli ja lorun lorua, pelkkää luulottelua koko kielto, josta aikamiehen ei kannata valitella.

Kallio oli hyvin rosoista ja siinä oli kosolti ulkonemia ja lokeroita. Reino tunkeutui yhteen sellaiseen lokeroon arvellen sieltä ehkä vielä löytävänsä jonkun erikoisen helmen. Mutta kun hän astui edemmäs, huomasi hän, että kallionkolo teki äkkimutkan ja jatkui mutkaisena käytävänä eli tunnelina vuoren sisään. Nuorukaisen valtasi uteliaisuus ja hän tunkeutui yhä syvemmälle. — Kenties täältä on salainen tie maanpinnalle, täytyyhän se toki saada selville. Käytävä teki mutkia ja vähitellen se tuntui nousevan ylöspäin. Reino tunsi omituista nautintoa, niinkuin ainakin löytöretkeilijä, joka etsii uutta maata ja on juuri päämäärään saapumassa. Paikoin oli tunneli niin kapea, että siitä juuri ja juuri mahtui kulkemaan, toisin paikoin niin matala, että piti kyyrysillään kulkea. Mutta valoa oli tarpeeksi, sitä näytti tulevan itse vuoresta, sillä toiset paikat tunnelin seinää olivat kirkkaammin valaistut ja niissä paikoin oli vuoriaine toisen väristä ja hienompirakeista. Se ei ollut graniittia, ei vuolukiveä, ei marmoria eikä muutakaan maanpäällistä kivilajia, se oli hopeanharmaata, ja luultavasti se sisälsikin runsaasti hopeaa.

Mutta äkkiä tunneli päättyi; siitä ei jatkunut tie enää pienimpänä rakosenakaan. Reino tunsi pettymystä. Kulkiessaan oli hän ajatellut, mitä kaikkea hän tulisi tekemään löytäessään tien maan päälle. Kuinka hän käyttäisi nämä äärettömät rikkaudet maansa ja kansansa hyväksi. Nyt seisoi hän siinä nolona. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, kuinka kaukana maan pinta oli. Voihan sinne olla vaikka kilometrejä matkaa. Mutta nyt muistui mieleen Ruth, ja äkkiä tuli hänen morsiantaan äärettömän ikävä, ikäänkuin hän olisi ollut erossa jo monta kuukautta.

Reino päätti palata oitis takaisin, mutta tunsi samassa suurta uupumusta ja raukeutta jäsenissään. Siksi hän päätti ainoastaan hiukkasen aikaa istua ja levätä tuolla matalalla kivellä, joka oli aivan tunnelin peräseinämällä.

Vaeltaja istuutui, mutta yhä suurempi uupumus tuntui hänen jaloissaan ja nousi yhä ylemmäksi, kunnes koko ruumis oli täydellisen raukeuden vallassa. Hän tunsi huimausta ja äkkiä alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Reino sulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui ikäänkuin hän putoaisi hirvittävään syvyyteen. Hän puristi silmänsä yhä tiukemmin kiinni ja joutui pian täydellisen tajuttomuuden tilaan.

XIX

Reino avasi silmänsä ja oli hetkisen aivan kuin huumeessa. Ei hän ensin tietänyt edes, mikä hän itsekään oli. Hän makasi vuoresta vierineessä sorakasassa ja oli puolittain siihen hautaantunut. Kevätaurinko paistoi häikäisevästi suoraan silmiin, niin että makaajan oli pakko sulkea ne hetkiseksi. Vähitellen palasi hän täydelliseen tajuntaansa ja muisti kaiken. Mutta tämä muistaminen tuotti hänelle viiltävää tuskaa. Hän oli erossa satumaasta, hän oli erossa Ruthista, erossa kaikesta kalliista ja rakkaasta. Reino nousi istumaan, painoi pään käsiinsä ja viljavat vedet vierivät hänen silmistänsä.

— Oi kunpa tämä olisi edes unta, kunpa nukkuisinkin omassa sängyssäni, tuossa lähelläni David ja verhon toisella puolella Ruth ja Aino. — Oi jospa tämä olisi vain unta! — Mutta tämä ei ole unta, ei. Voi, miksi en kuunnellut varoittavaa ääntä, miksi en kuunnellut. Nyt olen paratiisista karkoitettu, karkoitettu ainiaaksi!

Hän tarttui tuskissaan tukkaansa, repi sitä ja vaikeroitsi. Sitten hän rupesi rukoilemaan, että Jumala armahtaisi häntä. Hän rukoili ja rukoili, ja se antoikin hänelle sen verran lohtua, että hän kykeni nousemaan ylös ja katselemaan ympärilleen.

Reino seisoi jyrkän mäen juurella, johon oli vierinyt soraa ja hiekkaa. Järvi oli aivan lähellä, ja sieltä kuului laineiden liplatus rantakiviä vasten. Rannalla kasvoi koivuja, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla. Valkovuokot nostelivat valkoisia päitään ja nyökkäilivät tervehdykseksi. Aurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta, se loi oikein lämpimiä säteitä maahan, nostatti ruohoa kosteasta mullasta, aukoili puiden lehtisilmikoita, lähetti perhoja lentelemään ja pani laululinnut ilosta visertelemään.