Mutta Reino ei voinut nauttia ihanasta keväästä, ei auringosta, ei kukista eikä lintujen laulusta. Hän käveli uneksien, kulki, tietämättä mihin matkansa vei, mihin jalkansa johti.
Viimein osui hän erääseen torppaan. Siellä ei ollut sillä hetkellä kotona muita kuin pieni poika ja vielä pienempi tyttönen, joka istui lattialla. Poika ei ollenkaan ujostellut vieraan astuessa sisään, vaan kysyi: — Mistä kaukaa setä on? Tyttönen lattialla katseli suurine silmineen, suukin oli hieman raollaan, niin että kaksi pientä valkoista hammasta pilkisti huulten raosta.
Reino istuutui tuvan penkille, ja poika alkoi heti selittää, että isä oli päivätöissä talossa ja saapuisi illalla kotiin; äiti oli haassa vasikkaa juottamassa. Sitten hän tuli aivan lähelle, nojasi tuttavallisesti vieraan polvia vasten ja sormiellen tämän vyötä, kysyi: — Mistä setä on saanut noin korean vyön?
— Sain sen hyvältä tädiltä!
— Missä hän on, onko hän kaukana?
— Kaukana, hyvin kaukana, ja raskas huokaus pääsi vieraan rinnasta.
Sitten poika hypisteli vyössä olevaa pussia ja kyseli:
— Mitä siellä on? Kiviäkö, kun ne kalisevat? Mitä varten sedällä on kiviä siinä pussissa?
Samassa tuli äiti sisälle, huomasi vieraan ja sanoi:
— Aatto sinä, etkös osaa antaa vieraan olla rauhassa! Hän pyyhki sitten kätensä esiliinaansa, tuli vieraan luo ja pisti kättä sanoen: -? Terveeksi — Ja vähän ajan kuluttua: — Mistä kaukaa vieras on?