Kauniina sunnuntaina, heinäkuun 13 päivänä, muutti Reino torpasta omaan mökkiinsä. Siinä oli, paitsi pientä eteistä, yksi ainoa huone kolmine ikkunoineen. Itäinen ikkuna oli vuoren vieremään päin, sen eteen asetti Reino kirjoituspöytänsä ja jäi siihen istumaan tuntikausiksi pää käsiensä välissä.
Siinä hän ajatteli kulunutta vuotta, ajatteli elämäänsä lumotussa maassa, ihanaa elämää Ruthin seurassa. Tämän päivän piti olla heidän hääpäivänsä, ja nyt heidät eroitti este suurempi kuin maanosat ja valtameret. — Oi, Ruth, Ruth! Miksi minä sinut jätin! Minä onneton tuotin surua sinullekin, sinä ihana ja jalo neito, tuotin häiriötä ja häpeätä teidän paratiisillenne. — — Voi miksi minä en ollut mahdollinen teidän, hurskaitten, seurassa olemaan. — Miksi turmelin onneni, minä kurja, onneton, Jumalan hylkäämä! — Olin saanut enkelin ja hukutin itseni. — Oi Ruth, Ruth, miksi erosin sinusta!
Näin tuskaili ja huokaili nuorukainen kauniina pyhäpäivänä, mutta rupesi viimein rukoilemaan. Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti, rukoili, että Jumala vielä jollain ihmeellä saattaisi hänet tapaamaan ja näkemään Ruthin.
Sen verran hän tyyntyi, että saattoi ruveta kirjoittamaan. Paperille purki hän koko sielunsa, eläen Ruthissa ja Ruth hänessä.
Kirjoittaminen tulikin nyt Reinon pääasiallisimmaksi työksi. Kaiket aamupäivät hän kirjoitteli. Hän kuvasi lumotun maan ja seurusteli kynänsä avulla Ruthin kanssa. Hän kirjoitti, mitä Ruth milloinkin teki, mitä puhui, millaiset olivat hänen pukunsa, millainen asentonsa missäkin tilaisuudessa. Hän sommitteli kertomuksia Ruthista niin satumaassa kuin maan päälläkin, johon hän hänet joskus toi. Ja tämä mielikuvaelämä, nämä hetket olivat Reinon parhaita viihdykkeitä. Koetti hän myöskin maalata Ruthin kuvaa, mutta silmät taaskin olivat esteenä. Hän kokeili ja kokeili, mutta ei vain onnistunut silmiä kuvaamaan.
Iltaisin meni Reino usein torppaan puhelemaan Aaton kanssa.
Isäntä oli harvapuheinen, eikä monta sanaa illassa sanonut, äiti taas salli mielellään poikansa hauskuttaa surusilmäistä nuorta miestä. Ei hän itse osannutkaan olla naapurin puhetoverina niinkuin pikku Aatto. Poika sai kuulla satuja ihmeellisestä maasta, joka oli kuin paratiisi ja jossa asui ihmisiä, enkelten veroisia. Sitten Reino opetti Aattoa lukemaan, vaikka tämä oli vasta viisivuotias. Mutta poika muisti helposti kirjaimet, niin että lukemisen oppiminen sujui kuin leikki. Lukemisen yhteydessä sai Aatto myös oppia kirjoittamaankin, jolloin äiti sanoi: — Siitä Aatosta tulee pian oppinut mies!
Joka ilta toi emäntä kannullisen vastalypsettyä maitoa, sillä se oli ainoa aine, jota naapuri nautti.
Ensin emäntä kovin ihmetteli, kun nuorukaiselle ei edes kahvi kelvannut; samoin oli hänestä vallan ihme, kun Reino ei huolinut lämpöisrieskaleivästä, jolle oli levitetty vastakirnuttua voita.
— Minun täytyy vielä olla joku aika ilman noita herkkuja, sanoi Reino ja kiitti tarjouksesta. Silloin emäntä ajatteli, että nuorella miehellä oli joku salainen tauti, joka esti häntä nauttimasta voimakkaampaa ravintoa kuin maitoa, ja hän alkoi siihen tottua, eikä enää tarjonnutkaan muuta kuin maitoa.