Ruumiilliseksi työksensä pienensi Reino puita, ja kun syksy tuli, laittoi hän pystyvalkean takkaan ja istui siinä lähellä katsellen liekkien karkeloa.
Niin meni viikko viikon, kuukausi kuukauden jälkeen. Talvi tuli, mutta ei vietellyt järven peilikirkas pinta Reinoa luistelemaan. Tuli lumi, ja hohtavan valkoiset hanget levisivät yltympärillä, mutta ei tehnyt erakon mieli suksia, eikä hän hiihtämistä himoinnut. Tuli kevät, lumi suli ja vuorenvieremän sora ja hiekka paljastui. Sitä katseli Reino joka päivä. Hän katseli siihen ikäänkuin olisi nähnyt läpi vuoren ja siellä satumaassa rakkaansa. Joka päivä hän katseli vieremää, katseli monta kertaa päivässä, katseli ikkunasta, ja tarkasteli sitä ulkona.
Sunnuntaina heinäkuun 13 päivänä pukeutui Reino siihen pukuun, jossa hän oli tullessaan satumaasta. Tämä olisi ollut vuosihääpäivä, jos hän ei olisi itseänsä karkoituttanut. Hän meni ulos, kun aurinko jo oli korkealla taivaan kupulaella lähettäen sieltä keskikesän lämmittävimpiä säteitään. Mutta Reino ei mennyt tyynen järven rannalle ihailemaan luonnon ihanuutta, hänen tiensä vei hiekkavierun luo. Siihen oli juuri vierryt uutta soraa ja vieläkin valui siinä hieno hietavirta. Reino katseli vieriviä hiekkajyväsiä ja huomasi äkkiä hiukan valkeata kangasta ja siinä hivenen verran kultakirjailun välkettä. Hänen sydämensä jyskähti, hän kumartui alas, kosketti sitä kädellään ja yritti nostaa. Se oli kiinni, ja esille tuli osa hameen helmaa.
— Ruth! parkaisi Reino ja alkoi kaivaa käsillään. Hän kaivoi kuin mieletön, sydämen lyödessä kuin haljetakseen. Tuli käsi esille, Ruthin käsi. Se oli vielä lämmin. Yhä kiihkeämmin hän kaivoi ja viimein voi hän nostaa Ruthin ylös.
Reino otti tytön syliinsä, pyyhki hiekan huolellisesti armailta kasvoilta, suuteli poskia ja huulia kuiskaillen: — Herää Ruth, avaa silmäsi, armas, oi Ruth, Ruth!
Sitten Reino suuteli morsiamensa silmäluomia, ja silloin Ruth aukaisi silmänsä. Kun hän näki Reinon, päästi hän ihastuksen huudon, kiersi käsivartensa sulhonsa kaulaan ja sopersi hyväilysanoja kuin lapsonen äitinsä sylissä.
— Oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt ja odottanut, sanoi Reino, — ja sinä tulit vihdoinkin. Tulit hääpäivänämme. Jumala itse nyt yhdistää meidät toisiimme. Ja nyt emme erkane koskaan.
— Emme koskaan, vahvisti Ruth. — Minä tulinkin sinua hakemaan. Oi Reino, minä menen kauas ja sinä seuraat minua, minä tiedän, että seuraat. Suutele minua vielä kerran! — Nyt on niin hyvä lähteä. Tule, tule — mukaani! Mennään — uuteen elämään!
Ruthin pää hervahti Reinon käsivarrelle, vielä kevyt huokaus hymyilevistä huulista, silmät sulkeutuivat, ja niin päättyi Ruthin elämä maan pinnalla.
Reino ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänen morsiamensa ruumis yhä enemmän kangistui ja huulet kylmenivät, silloin hän päästi tuskan huudon ja rukoili: — Ota Jumala minutkin, älä jätä minua enää yksin!