Silloin armahtava Luoja kuuli häntä. Nuoren miehen sydän pysähtyi. Ja molempain sielut lähtivät yhdessä liitämään uuteen elämään.
XX
Ruth ja Reino olivat kukkaniityllä, rannalla sinisen järven, jonka pintaa vieno aamutuuli väreilytti. He seisoivat kukkien päällä, mutta heidän jalkansa eivät tallanneet ainoatakaan kukkaa. Kukat olivat mitä ihmeellisimmän näköisiä, he eivät niitä tunteneet, vaikka jotkut kyllä muistuttivat ennen nähtyjä. Niittyä reunusti metsä, jonka puut olivat täynnä kukkia. Nuo kukat täyttivät ilman kuvaamattoman suloisella tuoksulla. Rannan vastaiset vuoret kuulsivat kullalle ja hohtivat hopealle aamuauringon lempeän lämmittävissä säteissä.
Reino ja Ruth katselivat luontoa ja sitten toisiansa. Heidän yllänsä olivat uudet, valkeat vaatteet. He katselivat toisiansa, hymyilivät onnellisina ja virkkoivat: — Me olemme uudessa maailmassa! Kuinka ihana tämä on! Oi kuinka hyvä täällä on olla!
Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat liitää eteenpäin. Mutta ei aikaakaan, kun heitä vastaan liiti joukko nuorukaisia ja neitoja, puettuja kuin hekin valkeaan vaatteeseen. Kaikilla oli käsissä harput tai huilut: se oli siis uuden maailman laulukuoro.
Parvi piiritti uudet tulokkaat keskelleen. Laulajat ja soittajat olivat kaikki ihania olentoja, joita Ruth ja Reino nyt ihastuksissaan katselivat. — Noin paljon nuoruutta ja kauneutta!
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, alkoi kuoro laulaa harppujen ja huilujen säestyksellä:
Terve teille, terve tänne Venuslasten seurahan! Pois nyt huolet, maiset murheet, niitä tääll' ei ollenkaan. Täällä onni, täällä riemu, meillä autuus ainainen!
Piiri alkoi nyt pyöriä rytmillisin liikkein soiton tahdissa.
Sitten tuli jokainen vuorollansa Ruthin ja Reinon eteen, kosketti kädellään, kuka rintaan, kuka otsaan, ken hiuksiin, poskiin tai kaulaan ja sanoi: — Sisareni! tai: — Veljeni!