Kun kaikki olivat näin tervehtineet, ottivat laulajat uudet tulokkaat piiriinsä, ja kas äkkiä saivat hekin käsiinsä harput. He olivat päässeet Venuslasten laulukuoroon. Kuoro alkoi taas piirinä pyöriä, ja laulellen leijailla yli kukkaisen niityn. Kuoro lauloi Luojan ihmetöistä, luonnon kauneudesta ja laulajain omasta ihanuudesta ja onnesta.
Reinosta oli Ruthin ääni satumaassa ollut niin sointuva, ettei hän voinut kuvitellakaan sitä enää kauniimmaksi, ja kuitenkin oli nyt Ruthin, niinkuin muidenkin Venuslasten äänessä erikoinen, ihmeellinen, korvia hivelevä sointu, josta maan päällä asuvilla ei ollut aavistustakaan.
XXI
Aino katseli nukkuvaa veljeänsä, jonka kasvot näyttivät onnesta loistavan. — Hänellä on unissaankin Ruth mielessä, ajatteli sisar ja alkoi sitten muistella monia hauskoja hetkiä, joita hän veljensä kanssa oli viettänyt Rautamon kodissa. — Koskahan mahtaa Taavi tulla täällä käymään. Voi, jospa hän tulisi pian, tulisi jo tänään! — Mutta mitähän nyt velimies mahtaa unissa nähdä, kun tuska tuollainen kasvoja raastaa! — Herättäisinköhän hänet? — Eipä tarvinnutkaan, hän on taas Ruthin tavannut!
Sade lakkasi. Ja keiden Aino näkikään tulevan polkua myöten? — Taavi, Ruthin kanssa! — Mikä onni, mikä ilo!
Aino meni vastaan ja sai molemmilta osakseen lämpimän kädenpuristuksen ja Taavilta ihailevan katseen.
— Sinä pääsit jo lomalle? kysyi Aino hymyillen.
— Ainoastaan muutamaksi päiväksi. Mutta missä Reino?
— Hän nukkuu.
-. Kuule, Ruth, mies voi nukkua odottaessaan sinua! Etkö jo loukkaannu?