Kuoron johtaja asettui taaskin soittamaan urkuja, naiset harppuineen kävivät paikoilleen, ja esitys alkoi.
Hartaina ja sydän iloa tulvillaan kuuntelivat sisarukset ihanan ja juhlallisen kantaatin esitystä. Se oli pitkä, mutta he toivoivat, että sitä jatkuisi yhä. — Ei taivaassakaan voi kuulla ihanampaa, ajattelivat he.
Kun urkujen loppusoiton vieno pianissimo haipui hiljaisuuteen ja soittaja laskeutui istuimeltaan, meni Reino puristamaan kädestä mestaria ja virkkoi: — Te olette vallan suuremmoinen! Olen minä kuullut paljonkin musiikkia ja nautin musiikista, mutta en ole vielä kuullut mitään tämän vertaista.
Nuorukainen sanoi siihen: — Mitä lahjoja Jumala on meille antanut, niitä meidän on kehitettävä, ja minulla on ollut aikaa yllin kyllin. Tietysti te molemmat laulatte?
— Olenhan minä yrittänyt hiukan bassoa.
Aino riensi kiitokseksi syleilemään Ruthia, unohtaen ujoutensa. Kääntyen sitten äidin puoleen hän kuitenkin kysyi arkaillen: — Sallitteko?
Perheen emännän silmiin kohosivat liikutuksen kyyneleet, ja hän virkkoi: — Sinä suloinen lapsi, minä rakastan sinua kuin olisit oma tyttäreni. Syleile sinä minua vain niinkuin äitiäsi ainakin.
— Kai Aino neitokin laulaa? kysyi David. — Sopraanoa, eikö totta?
— Olenhan minä vähin laulellut, mutta kun minä kuuntelen sisarenne ääntä, niin minä oikein häpeän omaani.
— Kyllä teistä laulajia tulee! rohkaisi mestari.