— Kunhan satakin vuotta harjoittelemme, naurahti Reino.
— Te vaan teitittelette toisianne, vaikka jo sovittiin, että olette keskenänne sisaria ja veljiä.
— Suokoon äiti aikaa tottumiseen, sanoi David.
— Niin, me olemme vasta kolmen tunnin tuttuja, mutta huomenna me olemme jo unhottaneet koko te-sanan, lausui Reino.
— Kertokaa nyt meille jotakin itsestänne, pyysi äiti.
Reino aloitti:
— Olemme orpoja. Isä kuoli ollessamme kuuden- ja seitsemänvuotiaita. Hän oli pikkuvirkamies, Salomon Borg, Turussa, mutta me muutimme sukunimemme Puroksi, kun isoisämme kotitalon nimi oli Purola. Koulussa annettiin ukille kuitenkin hienompi nimi, niinkuin siihen aikaan oli tapana, josta useinkin oli se seuraus, että rehdin suomalaisen pojasta tuli jo nimensä perusteella ruotsalainen. Meidän isämme kuuluu kuitenkin olleen ankara suomenmielinen, vaikka häneltä nimi jäi muuttamatta. Äitimme kuoli 5 vuotta sitten, ja silloin otti enomme meidät kasvateikseen ja jouduimme käymään Tampereen yhteiskoulua kuudennelta luokalta alkain. Olimme samalla luokalla, vaikka minä olenkin vuoden ja neljänneksen sisartani vanhempi. Toissa keväänä saimme kultalyyran lakkineen.
— Turun yliopistossa? kysyi isä.
— Ei, Helsingin, jossa yliopisto on ollut Turun palosta, vuodesta 3827, aikain. — Olimme kesää viettämässä eräässä talonpoikaistalossa, ja meidän piti tänään hakea voita eräästä peninkulman päässä olevasta metsätorpasta, sillä talosta ei luvattu voita näin heinäaikana, kun sisällissodan aikana karjakin pieneni.
— Mikä sota se oli? kysyi David.