Reino kuvasi lyhyesti edellisen kevättalven tapahtumat ja siitä sekä maailmansodasta johtuneen elintarvepulan.
— Kyllähän meidän nyt kelpasi tänne tulla, sillä me pääsimme asuttuun taloon, mutta millainen oli vastaanotto, kun te tänne tulitte? Ei suinkaan tämä tällaisessa kunnossa ollut?
— Eipä tietenkään, vastasi isäntä. — Meillä ei ollut mukanamme muuta kuin tuo Raamattumme, ja hän osoitti pöydällä olevaa vahvaa, nahkakantista kirjaa. — Kun näimme ryssien tulevan, sieppasin minä sen pöydältä ja sitten riensimme hengen hädässä metsään ja jouduimme tänne. Tuo kirja onkin meidän paras aarteemme, ilman sitä olisi elämämme täällä äärettömän puutteellista. Luemme siitä luvun joka päivä. Te huomaatte piankin, kuinka rikkaaksi se on elämämme tehnyt.
Äiti jatkoi: — Kun saavuimme tänne, olimme sangen surkeassa tilassa. Emme olleet vuorokauteen mitään syöneet. Tuli ilta ja pimeä, ennenkuin pääsimme tänne avarampaan osaan, ja yön saimme nukkua käytävässä. Kun aamulla heräsimme ja jouduimme tänne, niin näimme, että täällä oli aivan autiota ja kuollutta. Olimme jo joutua epätoivoon, kun kuulimme iloksemme veden hienoa solinaa. Tulimme ääntä kohden ja löysimme tuon vesipuron. Voi, kuinka vesi maistui silloin hyvältä! Rupesimme katselemaan elämää jo hieman valoisammin ja mietimme, miten täältä pois pääsisimme, sillä emme osanneet epäillä, ettemme löytäisi täältä tietä takaisin maanpinnalle.
— Silloin huomasin minä, jatkoi Ruth, — vesipuron yläpuolelta tippuvan vettä, niinkuin ensin luulin; kastoin sormeni pään siinä ja vein sen kielelleni.
— Ja silloin Ruth sanoi: Mitä tämä on? selitti David. — Sentähden annoimme tälle elämännesteelle mani-nimen.
— Minä tunsin heti ensi tipasta ihmeellisen voiman ja sulon ruumiiseeni virtaavan, jatkoi Ruth. — Ja tämä ihmeellinen aine on meitä ylläpitänyt nämä kaksisataa vuotta.
— Se onkin kuin vanhojen kreikkalaisten jumalten juomaa, vakuutti Reino. — Senpätähden tekin olette aina pysyneet nuorina, kauniina ja kuolemattomina kuin Olympon jumalat.
— Kyllä meidänkin aikamme tulee eritä täältä, ainakin sitten, kun saamme Jumalan avulla maailmamme valmiiksi, lausui isä ja jatkoi: — Ja nyt, kun te, nuoret lapsemme, olette tulleet avuksemme, niin tokkopa ehdimme ensimmäisten ihmisten ikäänkään.
Samassa kello löi 12. Kello oli kiinnitetty marmoriseinään urkujen vasemmalle puolelle. Sen ääni oli pehmeän hyväilevä ja kolmisointinen. Viimeisen lyönnin kaiku kiiri kauan huoneessa korvia hivelevänä. Kun ääniaallot vaimenivat, otti Ruth tarjottimen, asetti sille kuusi pikaria ja meni täyttämään ne manilla. Maniastiassa oli kultainen hana, ja kallis juoma virtasi pikareihin kuten ainoastaan jumalainen nektari voi virrata.