— Talvellako myöskin?
— Ei täällä ole talvea, enempää kuin syksyä tai kevättäkään. Meillä on ainainen kesä, niinkuin tuolla ylhäällä suloisimman suven aikana.
— Mistäs johtuu tämä valo, kun ei tänne päivä pääse eikä aurinko ylety?
— Kyllä se johtuu auringosta, vastasi David. — Sen lämpö- ja valosäteet tunkeutuvat tänne läpi kallion. Ne imeytyvät vuoreen, josta sitten tasaisesti leviävät yli koko valtakuntamme.
Kello yhden lyönnin vielä väreillessä ilmassa David meni pöydän luo, avasi Raamatun aivan lopusta ja alkoi lukea Johanneksen ilmestyskirjan lähinnä viimeistä lukua.
Kaikki kuuntelivat hartaina kuvausta ihmekaupungista, mutta vieläkin enemmän Aino ihaili lukijan sointuvaa ääntä.
— Ja nyt te, rakkaat lapset, saatte laulaa oman virtenne, että saamme kuulla, millaisia virsiä nykyään Suomessa lauletaan.
Emännän pyyntö oli niin herttainen, että nuorista tuntui aivan mahdottomalta kieltäytyä. He katselivat toisiansa ja loivat sitten hämillään silmänsä talonväkeen, mutta kaikkien kasvoilla näkyi harras odotus. Äskeinen luku toi nuorille sisaruksille mieleen virren 142, jonka he osasivat kokonaisuudessaan ulkoa.
He lauloivat. Mutta kun he aloittivat kolmatta säkeistöä, meni David urkujen ääreen ja alkoi säestää. Nyt kävikin veisuu paremmin, he lauloivat lämmöllä, sillä nyt oli heillä sydän mukana, ja kun he pääsivät loppusäkeistöön, niin he tunsivat, että virrenveisuukin tuottaa suurta nautintoa. Reino tunsi sielunsa ikäänkuin jalostuneen ja ajatteli: — Noin jalojen ihmisten seurassa kehityn minäkin varmaan paremmaksi.
— Se oli kaunis virsi! kehui äiti.