— Niin, se onkin meidän suurimman runoilijamme Johan Ludvig Runebergin tekemä, myönsi Reino.
— Teiltä saamme ehkä montakin uutta virttä virsikirjaamme, lausui David.
— Emme osaa monta ulkoa, tuskin kymmentäkään, tunnusti Aino.
— Se on hauska, että te olette laulajia. Nythän tuleekin kuorostamme iso, iloitsi Ruth.
— Toivomme, että opimme teidän kanssanne laulamaan, sanoi Aino vaatimattomasti.
Päivän lopuksi piti isä hartaan iltarukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, jota he olivat saaneet osaksensa näinä kahtenasatana vuotena. Viimeksi sulki hän taivaallisen Isän huomaan nämä kaksi lasta ja pyysi, että hekin saisivat nauttia samaa armoa ja hyvyyttä, jota he itse olivat saaneet osakseen niin runsain määrin. Sitte pani hän toisen kätensä Ainon ja toisen Reinon pään päälle ja sanoi: — Sinut, suuri Luoja, me otamme todistajaksi nyt tänä juhlapäivänä, jolloin käsittämättömässä viisaudessasi olet lähettänyt nämä lapsesi meidän luoksemme, että me otamme, hellimme ja kasvatamme heitä omina lapsinamme.
Vahvistukseksi syleilivät vanhemmat, samoin Ruth ja David, maan päältä tulleita lapsina, sisarena ja veljenä.
Aino ja Reino tunsivat tällä hetkellä niin syvää liikutusta, etteivät he kyenneet sanomaan mitään, mutta heidän silmänsä ja kasvonsa ilmaisivat kyllä, kuinka onnellisia ja äärettömän kiitollisia he olivat uusille omaisilleen.
Kello läheni kahta tai Reinon kellon mukaan kahdeksaa. Oli siis hankkiuduttava levolle.
Ruth ja David luovuttivat vuoteensa uusille sisaruksilleen. Eivätkä siinä vastaväitteet auttaneet. Maanantaina oli ensi työksi ruvettava valmistamaan uusia sänkyjä ja vuodevaatteita. Siihen asti, kunnes ne valmistuivat, saivat vanhemmat lapset nukkua leposohvilla.