Niin kului Ainon ja Reinon ensipäivä maninmaassa, ja talonväellä päättyi kahdessadas vuosi.
Ilma alkoi äkisti pimetä. Hiljaisuus ja rauha vallitsi uudessa kodissa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon hiljainen tikutus ja puron vieno solina. Se oli tuutulaulu nuorille tulokkaille, jotka olivat eläneet elämänsä merkittävimmän päivän.
II
Reino ja Aino heräsivät vienoihin säveliin. He hämmästyivät, eivätkä heti muistaneet, missä he olivat. Kesäinen päivänvalo välkkyi kultaisessa sängyn päädyssä ja hohti sinisissä verhoissa. Vaaleanpunainen vaate, pehmyt kuin silkki, oli makaajan peitteenä. Aino siveli sitä sormillaan ja epäili yhä omaa olemistaan, kun verhot aukenivat ja Ruthin suuret, loistavat silmät tervehtivät suun hymyillessä ja kultakutrien sädehtiessä.
— Joko Aino-sisko jaksaa nousta?
Silloin Aino tuli täyteen tajuunsa ja huudahti riemuiten: — Oi Ruth! Hän nousi vuoteestaan ja sisaret tervehtivät syleillen toisiaan.
Ruth toi nyt uuden valkoisen puvun, joka oli runsaasti koristettu kulta- ja hopea-ompeluksilla ja pyysi Ainoa pukeutumaan siihen. Kiitollisena otti Aino puvun vastaan, sillä olihan hänen oma pukunsa kovin epäsointuinen tässä ympäristössä.
Ruth auttoi Ainoa pukeutumisessa, kiinnitti kultaisen soljen rintaan, sitoi otsanauhalla vaalean tukan, antoi sievät, koruommellut tohvelit jalkoihin, pyöräytti sitten Ainoa ympäri ja virkkoi: — Nyt ei veljesi tunne sinua eiliseksi sisarekseen!
Aino loi katseensa kuvastimeen, hämmästyi itsekin omaa somuuttaan ja sanoi ihastuneena: — Olenko minäkin näin? — — —? Ja jatkoi ajatuksissaan: — Miltähän minä Davidin silmissä näytän?
Reino tuli yht'aikaa tyttöjen kanssa saliin omasta makuusuojastaan puettuna Davidin tummansinisestä kankaasta tehtyyn mekkoon. Hän tervehti lämpimästi Ruthia ja sisartansa ja meni sitten toivottamaan hyvää huomenta vanhemmille.