Sen jälkeen nautittiin aamumani ja mentiin sitten ulos tarkastamaan ympäristöä ja tutustumaan tämän ihmemaan salaisuuksiin.
Heti pilarien ulkopuolelta alkoi puisto. Siinä oli ensimmäisinä kaksi kookasta koivua keväisessä vehreydessään. Puistossa oli samaa lajia puita ainoastaan kaksi kappaletta kutakin. Sen kaikki 400 puuta olivat maapallon eri osista. Paitsi koivua, Suomen puita oli vielä kuusi, tuomi ja pihlajaparit. Nämä molemmat viimemainitut parit olivat täydessä kukassa. Oli puita, joita Aino ja Reino eivät olleet nähneet edes kuvissakaan. Muutamissa puissa oli mitä loistavimpia kukkia, ja palmuissa suuremmoisen komeita lehtiä. Joka vuosi lisääntyi puisto uudella puuparilla, joka kasvoi sinä vuonna täyteen kasvuunsa ja jäi sellaiseksi kukkineen, lehtineen.
Kukkapuiden oksilla oli pieniä laululintuja, jotka aamuin illoin laulelivat sulosäveleltään. Kukin kukkapuu synnytti oman lintuparinsa. Niitä oli nykyään 20 paria, kauniita niinkuin maanpäällisetkin livertäjät.
Ihmemaan asukkaat olivat hyviä ystäviä pikkusiivellisten kanssa, jotka tulivat heidän olkapäillensä ja ojennetuille käsille, liverrellen ihastustaan tästä sunnuntaisesta vierailusta.
Eräs linnuista uskalsi tulla Ainonkin olkapäälle. Aino ojensi kätensä ja houkutteli lintusta siihen.
— Tämä on aivan meidän pääskysemme muotoinen, mutta tällä on hopeaa siivissä. Miksi te tätä nimitätte? kysyi Aino kääntyen Davidin puoleen.
— Kyllä me sitä pääskyksi nimitämme, vastasi David.
Aino vei lintusen lähelle poskeaan, ja pääsky alkoi nokallaan hyväillä neitosen poskea. — Voi, kuinka sinä pääsky pieni olet kiltti! ihasteli Aino, ojensi sitten kätensä ja lintunen lensi pihlajan oksalle.
— Mutta eihän täällä ole hyönteisiä, millä lintuset elävät, huomautti Reino.
— Niillä on oma maninsa; kukkien tuoksu riittää niille ravinnoksi, vastasi Ruth.