Virran ranta oli melkein kauttaaltaan hienoa keltaista hiekkaa; ainoastaan keskikohdalla oli vihreätä nurmikkoa mataline kukkineen, ja siihen lähelle ulottui puiston kulma.
Vastaisella puolella oli noin 10 m korkea kallio, joka äkkijyrkkänä kohosi virrasta. Kallio oli samaa punertavaa marmoria, josta salin permanto oli tehty.
— Onko tuossa virrassa kaloja? kysyi Reino. — Minä olin viime yönä saamaisillani uistimella suuren lohen, mutta juuri kun olin nostamassa sitä veneeseen, pyörähti se ympäri ja vei koukut mennessään. Oikein kyynel kierähti silmääni, se kun olisi ollut ensimäinen loheni, ja senkin piti mennä. Oli sentään onni, että se oli vain unta.
Ruth meni aivan veden partaalle ja kutsui: — Tui, tui!
Silloin siihen ui pieniä, kullan- ja hopeanvälkkyviä kaloja. — Tässä näette toista lajia meidän eläinkuntaamme!
Pikku kalaset uivat aivan heidän silmäinsä alla ja pitivät puhtaan kirkkaassa vedessä kaunista kisaansa.
— Kaikki täällä on puhdasta ja kaunista! ihaili Aino. — Uskaltaisikohan tuohon mennä uimaan? Hän koetteli vettä sormillaan, — Tämähän on lämpimämpää kuin eilen Herajärvessä.
— Joka päivähän me käymme uimassa, myönsi David. — Mennäänkö nyt? Tavallisesti me käymme keskipäivällä, mutta voimmehan nyt tehdä poikkeuksen.
— Menkää vain, te nuoret! Me katselemme uintianne. Antakaa sunnuntai-uimapukunne Ainolle ja Reinolle.
— Onko teillä oikein eri sunnuntaiuimapuvutkin? kysyi Aino, kun he olivat puun suojassa, jonka oksilla riippui kaksi uimapukua, toinen niistä hopeanvärinen, silkinhieno.