— Tietysti, vastasi Ruth. — Tätä pidin minä eilenkin suuren juhlan kunniaksi, pue sinä, sisko se nyt yllesi. Minä otan tämän sinivalkoisen.
— Voi, kuinka teillä on kaikki niin hienoa ja ruhtinaallisen loistavaa. Eivät maan monetkaan jumaliset ihmiset panisi tällaisia yllensä.
— Miksi emme käyttäisi sitä, mitä Jumala on meille antanut. Emmehän sittenkään kykene pukemaan itseämme niin kauniiksi, kuin Hän pukee kukat ja puut.
— Kyllä sinä vain olet kauniimpi kuin yksikään kukka, vaikka sinulla ei olisi mitään ylläsi, tunnusti Aino.
— Äläpä teekään minua itserakkaaksi, minäkin voin langeta samaan kiusaukseen katsellessani sinua.
Kohta olivat kaikki neljä veden helmoissa. He uivat kuin kalat sukeltaen ja molskien. Vaikka Aino ja Reino olivatkin hyviä uimareita, niin nyt he saivat nähdä oikeita uimamestareita. — Mutta noilla olikin yli kahdensadan vuoden harjoitusaika takanaan. Eikä Reino yhtään ihmetellyt, vaikka David ui nopeasti kuin hauki ja Ruth kevyenä kuin Huopanan kiisken mullonen.
Sitten seurasivat hypyt kalliolta. Aino ei uskaltanut ollenkaan yrittääkään. Reino hyppäsi alemmalta kohdalta, mutta David ja Ruth nousivat kallion ylimmälle reunalle ja liitivät kauniissa kaaressa halki ilman kuin lokit. Tätä katsellessaan päätti Reino saavuttaa tuon hyppytaituruuden ainakin vuoden kuluttua.
Kun he taas neljin molskivat vedessä, ajaen vettä toistensa päälle kuin vallattoman iloiset lapset ainakin, nauroivat Aino ja Reino niin, että kukat kedolla sitä ihmetellen kuuntelivat.
Kun nuoret olivat taas tavallisissa pukimissaan, virkkoi Aino veljelleen. — Minua vähän hävettää meidän naurumme. Ruth ja David eivät koskaan naura, vaikka he ovat yhtä nuoria kuin mekin, tarkoitan yhtä nuoren näköisiä. Pitävätköhän he sitä sopimattomana?
Pian he kuitenkin pääsivät siitä huolesta, sillä äiti virkkoi: — On niin virkistävää kuulla teidän nauruanne. Nämä meidän vanhat lapsemme ovat sen taidon jo kokonaan unhottaneet.