— Ettekö todellakaan naura koskaan ääneen? kysyi Reino kääntyen Ruthin puoleen.
— Eihän sitä näin vanhana enää osaa.
— Vai vanhoja te, olisittepa itse nähneet itsenne tuossa virrassa äsken peuhaavan kuin nuoret lohenpoikaset, niin ette sanoisi itseänne vanhoiksi!
— Ehkä teiltä taas opimme nauramisen taidon, kun enemmän yhdessä olemme.
— Entä osaatteko te itkeä? kysyi Reino.
— Eihän meillä ole täällä ollut mitään itkettävääkään.
Reino ajatteli: — Hyvin lähellä jumaluutta ovat nämä ihmiset. Ei ole heillä surua, ei sairautta, he eivät tarvitse ruokaa, eivätkä vanhene, tokkopa kuolevatkaan koskaan. Tahtoisin kuitenkin nähdä Ruthin edes kerran nauravan.
Oltiin kotimatkalla, kun Aino äkkiä pysähtyi ja huudahti iloisena. — Hyvänen aika, katsokaas näitä pieniä petäjän taimia!
— Niin, niin, siitä on todellakin 50 vuotta kulunut, kun tuomen saimme. Nyt tuli petäjän vuoro. David lisäsi: — Ensi puu oli koivu, viidenkymmenen vuoden kuluttua tuli kuusi ja v. 1818 ilmaantui pihlaja.
— Topeliuksen syntymävuonna, virkkoi Aino.