Reino oli ensipäivän vain katselijana; opissaoloahan se oli sekin. Ei hän kuitenkaan malttanut olla välillä käymättä erään työpöydän luona; siinä oli kaikellaisia hienoja työkaluja: vasaroita, talttoja, veitsiä, saksia, pihtejä, viiloja y.m. Reino ei kaikkien esineiden nimeä edes tietänyt, saatikka ymmärtänyt niiden käyttöä. Pienellä hyllyllä pöydän sivulla oli jalokiviä siroissa rasioissa. Kultainen rannerengas oli hiukan keskentekoinen; siihen oli kiinnitetty muutamia timantteja, mutta pari puuttui vielä. Hopeasolki oli neulaa vailla; se oli muuten samallainen kuin Davidin nutun rinnustassa oleva. Pöydällä oli vielä piirustus kaulanauhaan, jonka helmistä oli jo muutamia valmiinakin. Kun Reino niitä katseli, ymmärsi hän, että se, joka tuollaista työtä kykeni tekemään, oli etevä jalokiviseppä.
Minun täytyy oppia tätä ammattia, että voin valmistaa jotain kaunista Ruthille — ja Ainolle, päätti Reino mielessään.
— Kyllä te olette äärettömän rikkaita, virkkoi Reino tullen taas toisten luo. Eivät edes Rockefeller ja Carnegie ole näin rikkaita.
— Meillehän nämä kalleudet eivät tuota suurtakaan iloa, kun emme voi näillä huojentaa ihmiskunnan kärsimyksiä, emme voi mitään tehdä köyhien ja puutteellisten hyväksi, puhui isä.
— Jos te olisitte maan päällä näine rikkauksinenne, niin te varmaan voittaisitte itse Carnegienkin lahjoituksillanne.
— Kukas hän on?
— Eräs amerikkalainen miljardööri. Reino alkoi nyt kertoa Amerikan noususta, sen rikkauksista ja vallasta, sen teollisuudesta, kaupasta ja edistyksestä elämän kaikilla aloilla.
Kuului hopeatriangelin ääni ja miehet lähtivät päivämanille.
Reino katseli taas Ruthia kuin uutta ilmestystä; olihan lähes 6 tuntia kulunut siitä, kun he aamulla erosivat. — Voi kuinka tämän valtakunnan prinsessan liikkeet olivat sirot, käynti kevyt ja joustava! Näin ihaili nuorukainen ajatuksissaan neitoa tämän liikkuessa päivällispuuhissa.
Juotiin mania ja puheltiin.