— Mehän olemmekin kaikki saman kaupungin lapsia, sanoi Reino.
— Mitä, oletteko tekin syntyneet Turussa? riemastui Aino ja katsahti Davidiin.
— Ovat David ja Ruth, vastasi äiti. — Minä olen Naantalin tyttöjä; muutin Turkuun 1696, jolloin olin Ainon ikäinen. Isä on kotoisin keski-Suomesta; sen tähden me muutimmekin tänne Keski-Suomeen heti sen jälkeen, kun tulipalo hävitti kolmannen osan Turkua, vuonna 1711.
— Millainen kaupunki Turku oli siihen aikaan? kysyi Reino.
— Sen arvaa, että se oli surkeassa tilassa. Edellisenä vuonna vei rutto enemmän kuin kolmannen osan kaupungin asukkaista; me siitä säilyimme kuin ihmeen kautta. Mutta kun meidänkin talomme sitten tulipalossa meni poroksi ja samassa kuulimme venäläisten lähenevän pitkin rannikkoa, niin silloin meille tuli lähtö sisämaahan. Niistä tavaroista, jotka tulipalossa säilyivät ja jotka veimme mukanamme, on tuo kallis aarre ainoana tallella, ja äiti osoitti pöydällä olevaa kirjaa.
— Emmekä muita tavaroita ole täällä kaivanneetkaan, sanoi Johannes.
Vaikka olikin kiire päivä, niin oli sentään välillä käytävä uimassakin. Uimisen jälkeen tekivät nuoret rekkiliikkeitä rannalla olevassa voimistelutangossa. Kovin kömpelö oli Reino Davidin rinnalla, vaikka hän mielestänsä oli ennen ollut jommoinenkin voimistelija. Mutta Davidilla olikin 200-vuotinen voimistelukurssi takanaan ja niinpä hän voimistelikin kuin paras akrobaatti. Näytti kuin ei hänessä lainkaan olisi painoa ollut, niin kevyesti kävi häneltä liikkeiden teko.
Iltapuolella kävi Reino katsomassa naisten töitä. Täällä hänet pantiin heti riivimään patjan täytettä, mutta sittenkin tuntui olo siellä ihanalta, sillä täällä oli Ruth.
Lauantaina olivat uudet sängyt vaatteineen valmiina. Ainolle tuli aivan samannäköinen kuin Ruthilla oli, ja Reinolle Davidin vuoteen mallinen. Nyt saivat tytöt maata vierekkäisissä vuoteissaan, samoin pojat omassa makuukammiossaan.
Kun sängyt oli saatu paikoilleen, sanoi Reino: