Tyttöjä vaadittiin myös ottamaan osaa näihin urheiluihin, ja siihen tytöt taipuivat mielelläänkin, mutta kun Ainosta kiekko oli liian raskas, niin tekivät pojat heille toisen hiukan kevyemmän, samoin saivat neitoset oman keihäänsäkin.
Kun nämä urheiluharjoitukset katsottiin tavallaan kuin työnteoksi, käytettiin näihin työajasta tunti joka päivä. Nuorilla oli mainio urheilukenttä virran toisella puolella, jossa ei vielä ollut mitään kasvullisuutta ja jota sentähden sanottiinkin erämaaksi. Täällä parit järjestyivät siten, että Ruth ja Reino olivat samalla puolella ja heitä vastassa Aino ja David.
Pojat olivat niin kohteliaita, että aina riensivät tytöilleen noutamaan keihään tai kiekon, kun ne toiselta puolelta heitettiin. Tytöistä se oli kohteliaisuutta, mutta pojat pitivät onnena saadessaan antaa toverilleen välineen käteen, siinähän silloin sai katsahtaa silmiinkin lähempää.
Näin nuoret kiintyivät yhä enemmän toisiinsa yhteisissä harrastuksissa. Lomahetkinä kävelyillä puistossa sattui myöskin usein, että Aino ja David, Reino ja Ruth joutuivat rinnakkain. Ja mikä ihme! Silloin näyttivät kukat kauneimmilta, lintujen ääni soi ihanimmin ja kalliomaalauksiinkin tuli elävämpi väri. Ei Ainokaan enää ujostellut Davidia. Nuoresta miehestä oli ikäänkuin kadonnut prinssin ylhäisyys.
Mutta onnellisin oli Aino silloin, kun David soitti viuluaan, soitti hänelle. Silloin hän istui, katseli ja näki Davidin sielun, ja se oli puhdas, hyvä ja hurskas, valoisa ja kaunis.
Kun Aino tämän jälkeen tapasi Ruthin, niin silloinkos hän tätä syleili ja hyväili. Ruthille oli hänen niin helppo tuhlata rakkauden osoituksia, ja se oli niin kovin hauskaa. Ei ollut Ainolla koskaan ollut Ruthin vertaista toveria. Tähän asti ei hän myöskään ollut vielä tuntenut, kuinka ihanaa oli seurustella poikatoverin kanssa. Olihan hänellä kyllä aina ollut Reino, mutta hänhän oli veli; nyt sai Aino uuden veljen.
Mutta jos Aino piti Ruthista, niin Reino häntä suorastaan jumaloi. Eikä Reino mitenkään saattanut käsittää, että Ruth oli tavallinen ihminen. Vaikka nuorukainen koetti vapaasti ja toverillisesti seurustella Ruthin niinkuin muidenkin kanssa, ei hän uskaltanut ottaa häntä kädestä niinkuin sisartansa tai Davidia. Nuori mies tunsi aina niin omituista arkuutta tämän prinsessamaisen neitosen edessä, että hän pitkät ajat vältti sinuttelemasta Ruthia. Kuitenkin Reino yhtenään etsi tytön seuraa, vei Ruthin katselemaan kalliomaalauksia ja erittäinkin Rakelin kuvaa.
— Minä olisin myöskin Jakobina mielelläni palvellut Labania.
— Ja olisit saanut Lean palkaksi, ilvehti Ruth.
— Rakelin, ainoastaan Rakelin tähden!