Kun lauma oli saapunut kaivon lähelle, huusi Jakob: — Hei, pojat, vieritetäänpä kivi pois kaivon suulta!
Innolla ja tottumuksella alkoi Jakob sitten juottaa enonsa lampaita Rakelin katsellessa ihmetellen tuota reipasta ja avuliasta muukalaista, joka hänelle, tuntemattomalle, niin suuren palveluksen teki.
Kun lampaat oli juotettu, ilmoitti Jakob olevansa Labanin sisaren, Rebekan, poika.
— Oi, mehän olemmekin siis sukulaisia! Minä olen Labanin tytär, virkkoi neito ihastuksissaan.
Silloin sulki Jakob serkkunsa syliinsä, suuteli häntä ja itki liikutuksesta. — Mikä ilo, mikä onni, että Jumala minut tänne johdatti! puhui hän ja katseli yhä ihastuneempana kaunista Rakelia.
Neidolla oli kiire ilmoittamaan uutista isällensä. Hän juoksi kotiin ja ilmoitti, että Rebekka-tädin poika oli etelästä tänne saapunut. Ja kun tyttö kertoi, kuinka hyvin Jakob oli juottanut heidän lampaitansa, niin silloin riensi Laban kaivolle, jonne Jakob oli jäänyt Rakelin laumaa vartioimaan.
Samalla kun Jakob mielihyvin katseli lihavia lampaita, hän ajatteli Rakelin ihanuutta, ja rukoili, että Jumala tekisi enon suosiolliseksi häntä kohtaan.
Laban lausui Rebekan pojan sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa, ja kun hän näki, miten nuorukainen katseli nuorinta tytärtä, aavisti hän heti, mihin asiat johtaisivat.
Seuraavana päivänä sai Jakob mennä Rakelin kera paimentamaan lampaita. Hän sai koko päivän olla kauniin serkkunsa seurassa. Oi kuinka Rakelin ääni kaikui ihanalta! Oi, kuinka Jakob juopui tytön naurusta! Oi, mitä hurmaavaa huumausta hän tunsi immen silmien säteistä!
Näin kului kuukausi. Silloin sanoi Laban: — Eihän sinun tarvitse minua palkatta palvella, vaikka oletkin sukulaiseni; ilmoita minulle, mitä tahdot palkaksesi. Jakob vastasi: — Oi eno, minä rakastan tytärtäsi Rakelia, anna hänet minulle, niin palvelen sinua seitsemän ajastaikaa ilman mitään muuta palkkaa.