Laban vastasi: — Suostun siihen mielelläni. Ennenhän hänet toki sinulle annan kuin jollekulle toiselle. Mutta jäätyään yksikseen eno hykerteli käsiään ja ajatteli: — Tuollainen verraton palvelija, ja aivan ilmaiseksi seitsemäksi vuodeksi!
Mutta Jakobista oli palkka parempi kuin kulta tai suuret lammaslaumat. Saihan hän joka päivä nähdä Rakelin, sai puhella hänen kanssansa, sai kuulla hänen ääntänsä, sai uida hänen silmiensä säteissä. Ja seitsemän vuotta kului kuin muutama päivä yhtämittaisessa onnen huumauksessa.
Siitä huolimatta teki Jakob työnsä hyvin, karja kasvoi ja Laban iloitsi.
Leakin rakastui Jakobiin eikä huolinut miehestä, joka kosi häntä. Mutta isänsä kanssa hänellä oli salaisia neuvotteluja.
Kerran istui Lea yksin huoneessa; hänellä oli yllään samallainen puku kuin Rakelillakin. Hän istui selin oveen. Huoneessa oli jo hiukan hämärää, ja Lea oli pannut työnsä pois. Se oli lahja, kauniisti kirjailtu vyö, Jakobille aiottu. Hän piti käsiänsä helmassaan ja ajatteli Jakobia, kadehtien sisartansa Rakelia.
Jakob tuli ovesta hiipien. Lea tunsi, kuinka miehen kädet laskeutuivat hänen silmillensä ja kuiskaus kuului: — Arvaa, kuka olen?
Lean sydän alkoi jyskyttää kiihkeämmin, hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti, mutta hän ei saanut sanaa suustansa.
Silloin miehen kädet painoivat tytön päätä taaksepäin, ja Lea tunsi kuuman suutelon huulillansa.
Riemuissaan käännähti Lea ympäri, kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan ja virkkoi onnellisena: — Rakastatko sinä hiukan minuakin?
— Leako se onkin, sanoi Jakob nolostuen.