— Etkä saakaan nähdä, ennenkuin aamulla.
— Täytyyhän sen verran malttaa, katselenpa huomenna sitä enemmän, virkkoi sulhanen hyväntuulisena.
Häät vietettiin kaikin juhlamenoin. Hunnutettu morsian tuotiin Jakobin viereen, ja onnellinen sulho oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta voi kuinka mielellään hän olisi kohottanut huntua, että olisi nähnyt nuo ihanat silmät, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä.
Leaa ei näkynyt ensinkään häiden aikana, ja Jakob arvasi, että tyttö itki yksin majassaan. Olihan Jakobin hiukan sääli Leaa, kun Rakel joutui miehelään ennen häntä, mutta syyttäköön itseään, kun ei huolinut Abisaria.
Aamulla, kun päivän säde tunki majaan, Jakob heräsi ja huomasi oitis, että häntä olikin petetty, petetty surkeasti. Mutta samassa hänen mieleensä muistui, kuinka hän itse petti sokean isänsä, eikä hän voinut olla niin kiukkuinen enolleen, kuin olisi tahtonut. Ja kun Laban lohdutti häntä lupaamalla hänelle toisenkin sisaren, jos hän palvelisi vielä toiset seitsemän vuotta, alistui hän nöyränä kohtaloonsa.
Jakob meni Rakelia vastaan. Kun neito näki sulhonsa lähenevän, juoksi hän tätä vastaan ja levitti kätensä syleilyyn. Mutta Jakob oli niin nolon näköinen, että Rakel purskahti nauruun ja sanoi:
— Mikäs sulholle on tullut, vai onko sisareni sinut saanut pauloihinsa?
Jakob sanoi: — Istu, Rakel, haluan hiukan puhella kanssasi.
Rakel istuutui tuntien levottomuutta sulhonsa vakavuuden johdosta. Jakob istuutui neidon viereen, otti hänen kätensä omiinsa ja siveli tytön pitkiä, kauniita sormia.
— Oi sano, Jakob, mikä sinulle on oikein tullut? kysyi Rakel levottomana.