— Ei muuta kuin nilkkani nyrjähti tuossa, ja Ruth osoitti kiven syrjää, joka hiekasta pisti esiin.
Silloin laskeutui Reino polvilleen, siveli vapisevin käsin neidon ihmeen siroa jalkaa ja kysyi: — Koskeeko siihen?
— En voi ollenkaan sillä kävellä, mutta jos minä saan nojata kädelläni olkapäähäsi, niin koetan hyppiä toisella jalalla.
— Enkö minä saa kantaa sinua? Ja myöntymystä odottamatta otti Reino neidon syliinsä käsivarsilleen ja alkoi kantaa kallista taakkaansa virtaa kohti.
Vaikka Reinoon olikin kovasti koskenut toverinsa onnettomuus, niin tunsi hän nyt samalla suunnatonta iloakin. Ruth oli sittenkin kuin ihminen ainakin, jonka jäsenet olivat oikeata lihaa ja luuta.
— Minä painan liiaksi, sinä et jaksa kantaa, virkkoi Ruth.
— Oi Ruth, minä kannan sinua vaikka maailman loppuun asti. Et sinä paina enempää kuin höyhen kämmenellä.
— No, no poika, sittenhän minä olisin pelkkää ilmaa vain.
— Niin — jos sinä tahtoisit, niin — jos sinulle olisi mukavampaa, niin pitäisit kiinni kau— niskastani, soperteli Reino.
— Vai niskasta! sanoi Ruth nauraen. Ensimäinen nauru Ruthilta! Voi, kuinka se kuului suloiselta nuorukaisen korvissa. —