— Onko sinun nyt helpompi kantaa? kysyi Ruth, joka oli noudattanut Reinon toivomusta.
— On niin äärettömän helppo!
Mutta hyvä oli Ruthistakin. Hänestä oli tässä turvallisempaa kuin ennenmuinoin pikkutyttönä äidin sylissä, eikä hän muistanut enää loukkautunutta jalkaansa.
Tultiin virralle ja Reino laski aarteensa veteen, ja he uivat rinnan toiselle rannalle.
Aino ja David olivat jännitettyinä jääneet katselemaan toveriensa kilpailua. David virkkoi: — Nyt Reino hävisi, sillä en minäkään riitä Ruthille juoksussa.
Aino ei oikein tiennyt, kummalle hän olisi voiton suonut. Hänen sukupuolensa kunnian vuoksi oli kyllä hauskaa, jos Ruth selviäisi voittajana, mutta olisi se Reinolle äärettömän noloa, jos hän nyt ei saavuttaisi saalistansa. Kun he sitten näkivät Reinon kantavan Ruthia, iloitsi Aino vilpittömästi: — Voittipas veljeni! Kyllä hän on nyt onnellinen!
— Ruth on tahallaan antautunut, päätti David.
Mutta kun kilpailijat saapuivat omalle rannalle, eivätkä tulleetkaan pukeutumispaikalle, vaan Reino otti taas Ruthin käsivarsilleen ja alkoi kantaa häntä kotiin päin, niin David ja Aino aavistivat jotakin olevan hullusti. Silloin he ottivat toveriensa vaatteet ja riensivät juoksujalkaa heidän jälkeensä.
Äiti, joka oli menossa kutomispaikalle, pelästyi kovin nähdessään tulijat. Hän kuvitteli jo, että oli tapahtunut jokin kauhea onnettomuus; vaikka tyttö olisi päänsä puhkaissut kalliolta hypätessään.
— Älä hätäile, äitiseni, jalkani vain hiukan nyrjähti! lohdutti Ruth.