Reino asetti Ruthin leposohvalle. Nyt olivat kaikki perheen jäsenet saapuneet paikalle. David oli lähtiessään huutanut: — Isä, pian kotiin! Silloin pudotti Johannes loistavan timantin, jota hän oli juuri sovittamassa kaulanauhaan. Se putosi maahan, mutta sai jäädä siihen. — Mitähän on mahtanut tapahtua? Eihän vain Marialle ole tapahtunut mitään! Ja Johannes lähti juoksemaan kuin henkensä edestä.
Saavuttuaan paikalle Johannes päästi helpotuksen huokauksen, hänen vaimonsahan seisoi tuossa terveenä, Ruth makasi pitkällään leposohvalla iloisen jopa onnellisen näköisenä ja toiset lapset olivat siinä myöskin vahingoittumattomina.
— Mitä te peloittelette, eihän täällä mitään hätää ole! hän virkkoi.
— Eikö mitään, vaikka tyttäreltäsi jalka olisi poikki, lausui puoliso.
— Eihän tuo siltä näytä, sanoi isä ja hypisteli kipeätä jalkaa. — Ei ole poikki, on tainnut lapsen jalka peuhatessa vähän nyrjähtää.
Äiti toi mania, kasteli sormensa siihen ja alkoi voidella potilaan nilkkaa.
Niinkauan kuin Ruth oli ollut Reinon käsivarsilla, ei hän ollut tuntenut mitään vaivaa, mutta heti kun hän joutui sohvalle, alkoi nilkassa tuntua viiltävää kipua. Kuitenkaan ei hän valittanut, vaan näytti päinvastoin hyvin iloiselta. Kipu muuten lakkasikin heti, kun äiti siveli mania jalkaan.
— Huomenna saat tuolla jalallasi yrittää uudelleen, sanoi David.
— Kyllä minä jo uskon ja tunnustan, että Ruth on parempi juoksija. En minä vaadi häntä enää kilpasille. Yhtä kuin jos yrittäisin nopean gasellin kanssa. Näin sanottuaan laskeutui Reino polvilleen Ruthin jalkojen ääreen ja pyysi, että hän saisi myöskin voidella.
Kun äiti näki, minkä suuren ilon hän siten saattoi valmistaa nuorukaiselle, luovutti hän pikarin tälle ja virkkoi: — Tohtoroi nyt, ehkä se tehoo sinun sormiesi sivelemänä vieläkin paremmin.