— Tässä olen, Reino.
— Kun minä eilen istuin sinun jalkojesi juuressa, selvisi minulle silmänräpäyksessä, että me olemmekin äärettömän vanhoja tuttuja; me olemme nähneet toisemme jo kaukaisessa muinaisuudessa, ja meidän ensi kohtauksemme tapahtui lähes kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.
— Olisipa hauska kuulla miten ja missä, virkkoi Ruth.
— Minä kirjoitin sen tänä aamuna. Jos tahdot, niin luen sen sinulle tässä öljypuun alla.
He istuutuivat maahan mahtavan puun rungon juurelle. Reino aukaisi vihkonsa ja aloitti:
Phoibos ja Amaryllis.
Phoibos, korinttilainen nuorukainen, oli 5 olympiaadin ikäinen, kun hän ensikerran saapui Ateenaan. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon Feidiaasta ja hänen ihmeluomistaan, ettei hän enää mitenkään voinut hillitä haluaan, vaan hänen täytyi päästä näkemään tämän suuren mestarin teoksia.
Taivaan kultainen pyörä lähetti alenevalla radallaan vielä viimeisiä lämpimiä säteitään, kun nuorukainen saapui kuulun kaupungin torille ja janoisin silmin alkoi ihailla valkeaan marmoriin veistettyjä puhtaita ja kauniita muotoja. Phoibos oli jo pitkän aikaa seissyt Venus jumalattaren ihanuudesta nauttimassa, kun siihen ilmestyi nuori ateenatar, joka nuorukaisen huomaamatta katseli häntä.
Viimein Phoibos tunsi naisen silmien tehon. Hän käännähti kohdaten samalla neidon suuret, loistavat silmät, joiden säteet heti tunkeutuivat nuorukaisen sieluun. Tuollaisia silmiä ei Phoibos ollut koskaan ennen nähnyt. Kuinka mielellään hän antautui niiden lumoihin!
Neidolla oli kauniit soikeat kasvot, niinkuin synnynnäisellä helleenittärellä ainakin, ja niin kaunista keltaista tukkaa ei Phoibos ollut vielä kellään neidolla nähnyt. Silmät olivat kuitenkin kauneinta, mitä kauniissa ateenattaressa oli, syvänsiniset ja puhtaan kirkkaat, niinkuin jumala olisi kauneimmat jalokivensä niihin upottanut.