Hetkisen katselivat nuoret toisiansa. Se hetki oli lyhyt silmänräpäys vain, mutta nuorukainen ennätti kuitenkin sinä aikana rukoilla: Oi onnellinen Ateena, joka säilytät niin paljon kauneutta! Sinä olet jumalien kaupunki ja sinun tyttäresi ovat jumalien lapsia. Oi Venus, kun minulla nyt on ollut onni nähdä sinun ihanin tyttäresi, niin anna minun tulla hänen ystäväksensä!
Venus-jumalatar kuuli tämän rukouksen. Hänhän se olikin järjestänyt tämän kohtauksen. Hän kosketti sormellaan neidon otsaa ja rintaa, ja silloin näytti nuorukainen neidon silmissä Apollon pojalta.
He alkoivat puhella ja tunsivat jo ensi sanoista, kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.
Neidon nimi oli Amaryllis. Hänellä oli ihmeellisen sointuva ääni, siinä oli hopean helähtelyä ja kullan kulahtelua. Phoibos oli ensikerran elämässään vieraan naisen seuratoverina, ja nyt hän nautti sekä silmin että korvin, kun Amaryllis puhui sointuvalla äänellä, rytmillisesti kuin itse Runotar.
Puhellessaan he kävelivät ja katselivat toria reunustavia kuvapatsaita. Mutta nyt niillä ei enää ollut Phoiboksen silmissä samaa viehätysvoimaa kuin äsken, sillä olihan hänen rinnallaan itse jumalien luoma taideteos, josta hän ei moneksikaan silmänräpäykseksi voinut katsettaan irroittaa.
Kun taivaan kultainen kehrä vaipui lepoon, täytyi heidän erota, mutta aamulla heti auringon noustessa oli Amaryllis opastamassa toveriaan Akropolille. Kun he nousivat portaita ylös kukkulalle, oli neito nuorukaisen mielestä eilistäkin ihanampi, ja kun Amaryllis kantoi valkoista, kultakirjauksilla koristettua pukuaan kuin itse jumalatar, lausui Phoibos vavahtavalla äänellä:
— Ethän sinä, Amaryllis, vain sittenkin ole jumalatar, oi sano, ettet ole!
Amaryllis naurahti: — Eikö se sinusta olisikaan hauskaa?
— Eihän toki, sillä sinä voisit silloin äkkiä kadota ja mennä takaisin Olympoon, ja sinne minä en voisi sinua seurata.
— Pysytään vain täällä maan päällä vielä jonkun aikaa. Eikös täällä olekin hyvä olla, etenkin täällä Ateenassamme?