— Siellä hyvä, missä sinä! sanoi nuorukainen hartaana.
Yhdessä nuoret nyt ihailivat Ateene-jumalattarelle pyhitettyä Partenon temppeliä ihanine joonilaisine pilareineen ja Erekteionia pyhine öljypuineen. He katselivat nautinnolla Ateene-jumalattaren kullasta ja norsunluusta muovailtua mahtavan komeata kuvapatsasta, jolloin neitonen lausui: — Emmekö me ole onnellisia, kun jumalat meitä niin rakastavat ja ovat siunanneet näiden tekijäin kädet!
Phoibos myönsi, että kaikki Akropolilla oli suuremmoisen kaunista, mutta hänen mielestään oli sittenkin hänen rinnallaan oleva neitonen tuhatkertaa enemmän katselemisen arvoinen. Hän ajatteli: Jos täällä olisi kaikki nämä rakennukset ja veistokset, eikä Amaryllista, niin kuinka täällä olisi nyt köyhää. Ja jos täällä olisi ainoastaan Amaryllis, eikä mitään muuta, niin tämä vuori olisi maailman rikkain paikka. Ja nuorukainen jatkoi ääneen: — Oi, suuri Zeus, kuinka sinä tätä kaupunkia rakastatkaan! Täällä on sinun luomasi ihanuus täydellisenä!
Akropoliita he laskeutuivat Odeion soitto- ja lauluhuoneeseen. Siellä alkoivat juuri lauluharjoitukset. 150 neitoa ja 150 nuorukaista oli kokoontunut laulamaan pasuunain, huilujen ja harppujen säestyksellä. Amarylliksenkin oli mentävä mukaan. Läheni Salamin taistelun vuosipäivä, ja harjoiteltiin runoilija Aiskylon voittohymniä.
"Kun päivän valopyörä kohos taivaallen, levittäin laajain vetten yli loistettaan, kas silloin reipas sotalaulu helleenein soi, tuhatäänisnä sen raittiit sävelet takaisin rannan kallioista kaikuivat. Barbaarein mielet valtas pelko, kauhistus, he huomas petoksen, sill eihän hymni tuo pakoa varten juhlivasti raikunut. Koht uljaasti se pieni parvi rynnisti, heit' innostutti sotatorven toitotus, ja heidän hyökätessään huuto kajahti monääninen: Nyt, Hellaan pojat, edespäin! Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa! Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu! — — — — —"
Hartain mielin, pyhän tunnelman vallassa kuunteli Phoibos esitystä. Ylpeä riemu täytti nuorukaisen rinnan. Kuuluihan hänkin Hellaan poikiin. Olihan hänenkin suonissaan samaa verta kuin Salamiin sankareissa, sillä hänen isoisänsä oli ollut mukana samassa taistelussa.
Harjoitusten päätyttyä tuli Amaryllis Phoiboksen luo säteilevänä ja laulusta palavissaan. Phoibos otti hänet vastaan peittelemättömällä ihastuksella, ja he alkoivat puhua suuresta juhlasta, jota katsomaan Phoibos lupasi jäädä.
Samana päivänä kävivät nuoret kuuntelemassa erästä Ateenan viisasta vanhusta. Tänään puhui tietäjä sielun kuolemattomuudesta, selittäen, että ihmisen sielu palautuu toiseen ihmiseen aina uudelleen ja uudelleen. Siihen voi mennä satojakin vuosia, ennenkuin sielu löytää taas oikean asuntonsa, mutta se löytää sen kuitenkin. Samat sielut, jotka täällä hyvin sointuvat yhteen, tapaavat toisensa myös uudessa elämässä. Näin voivat samat sielut löytää toisensa täällä maan päällä jopa kymmenenkin kertaa. Mutta sitten vanhus sulki silmänsä ja jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä — kaukaisessa tulevaisuudessa, tuhansien ajast'aikojen kuluttua nämä toisilleen uskolliset sielut tapaavat vielä kerran toisensa aivan uudessa maailmassa, joka on paljon ihanampi ja täydellisempi kuin tämä meidän Ateenamme.
Vanhus avasi silmänsä ja loi profeetallista näkemystä kuvastavan katseensa suoraan Amaryllikseen ja Phoibokseen, katsoi heihin pitkään ja ojensi kätensä kuin siunaten heitä.
Nuoret, jotka vanhuksen puhuessa olivat tarttuneet toistensa käsiin, täytti suuren onnen tunne ja pyhä aavistus. Salamana välähti heidän aivoissaan ajatus, että heidät oli suuri Zeus luonut toisilleen ei ainoastaan tätä yhtä elämää varten, vaan tämän jälkeen vielä tulevaakin elämää varten ja niin lahjoittanut heille kuolemattomuuden. He katsoivat toistensa silmiin ja heidän sielunsa yhtyivät toisiinsa lujilla, katkeamattomilla siteillä.