Käsitettyään asian todeksi Filoletes lankesi polvilleen — ensikerran elämässänsä — ja painoi huulensa neidon hameen liepeisiin. Mutta Virginia pyysi häntä nousemaan sanoen: — Orjat polvillaan olkoot, ei mies mielevä, vapaa!
Silloin laukesi Filoleteen kieli kantimistaan ja hän lausui neidolle runonsa. Uusia säkeitä syntyi Runottaren suosiosta, ja heksametrisen runon soinnut saivat 16-vuotiaan kasvot hehkumaan.
Filoleteen lausuessa he katselivat toisiaan silmiin, ja mitä pitemmälle säkeiden vuo virtasi, sitä enemmän heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa. Kun viimeinen säe oli vaimennut, välähti äkkiä valo molempien sisimmässä: he seisoivat silmänräpäyksen ajan Ateenan torilla Venuspatsaan juurella, toisen sekunnin Akropolilla ja kolmannen tietäjävanhuksen edessä.
Kolme vuosisataa ei ollut voinut heitä eroittaa. He kuuluivat taaskin toisilleen. He tiesivät, että se oli jumalien tahto.
— Sanoinhan minä, rakas opettajani, että minä olen ollut joskus ennen sinun maassasi ja kuulunut sinun kansaasi, virkkoi Virginia.
— Kun sinä puhut hellaan kieltä, ei kukaan voikaan sinua muuksi luulla kuin helleenittäreksi. Sinussa onkin enemmän helleeniä kuin monessa syntyperäisessä kansani tyttäressä, vastasi Filoletes, katsellen hellästi nuorta morsiantansa.
Päätettiin, että heidän liittonsa pidettäisiin toistaiseksi salassa.
Virginia kertoi, että hänen isänsä oli luvannut hänen lähteä Kreikkaan parin kuukauden päästä alkaviin olympialaisiin kisoihin, ja että isä toivoi opettajan seuraavan oppaana mukana. Sitten, jos haluat, saat jäädä kotimaahasi.
— Entä sinä? kysyi Filoletes värähtävällä äänellä.
— Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon täst'edes olla. Sinun kansasi on minun kansani, sinun maasi minun maani ja sinun toiveesi myös minun toiveitani, virkkoi neitonen lämpimällä äänellä.