— Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin nyt olet?
— Ilman sinua, en missään nimessä!
— Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua palveltaisiin kuin kuningasta.
— Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin viettelevimmät huvitukset.
— Mutta onhan siellä neiti Rautamo ja hänkin on Ruth.
— Mitä sinä hänestä tiedät? Onko Aino kertonut?
— Puhuit hänestä houraillessasi.
— Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois. Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että veri tihkui kynsien alta.
Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi vihertävää valoa.
Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina, vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina. Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.