Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.
Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja kävelivät nojaten toinen toiseensa.
Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen, liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.
Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki parhaansa mukaan heitä vaalimaan.
Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: — Pian hän siitä herää!
Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.
Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. — Mitä järkyttävää heille olikaan mahtanut tapahtua?
Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: — Mitä teille, rakkaat lapset, on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet jostakin hirveästä vaarasta.
Nyt kertoivat Ruth ja Reino kamalan seikkailunsa.
— Se aukko tukitaan huomenna, eikö niin, isä? virkkoi David.