— Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi sen ulottuville.
— Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, — vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.
— Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli Reino.
— Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun pelastukseksesi, vakuutti isä.
— Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa? kysyi David.
— Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt, mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino katsoi neitoon rakkaasti.
Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.
Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin tiessään.
Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen synnyttämä kolina vuoren sisästä.
Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.