— Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan täst'edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen mielessään.
XI
Vaikka Aino ja Reino viihtyivätkin hyvin ihmemaassa ja olivat onnellisempia kuin koskaan ennen, muistelivat he sentään keskenään maanpäällisiä tapahtumia ja puhelivat kaihoten niistä. Kun päästiin elokuuhun, niin Reino virkkoi: — Nyt leikataan Mäkelässä ruista! Ja kotvasen kuluttua: — Ollapa nyt sorsia ampumassa! Elokuun lopulla huomautti Aino: — Nyt ovat puolat punaisina, emme päässeetkään "puolaan" Kalliovaaralle. Syyskuussa virkkoi Reino: — Panepa valkolakki päähäsi, nyt on aika lähteä Helsinkiin!
— Ja sinäkö jättäisit Ruthin tänne! virkkoi Aino herttaisesti.
— Otetaan Ruth mukaan.
— Sittenhän sinulla on kaksi Ruthia, jotka ovat kuin kaksois-sisaria. Sanopa veljeni, kummastako sinä enemmän pidät?
— Kyllähän sinä sen olet nähnyt. Ruth Rautamo on ollut kuin — haavekuva, mutta meidän Ruthimme ihana todellisuus. Entä sinä, mikä ero on Taavilla ja Davidilla?
— Aivan sama kuin sinun Rutheillasi, vastasi Aino, ja onnen hohde kirkasti hänen kasvonsa.
Reino oli lopettanut historialliset luentonsa. Kun tuli esitelmöidä Suomen suurmiehistä, sai Ainokin pitää luentonsa. Hän kertoi Lönnrotista, Runebergista ja Topeliuksesta. Vänrikki Stoolin tarinoista osasivat nuoret useita ulkoa, jotka he lausuivat, toisten kuunnellessa suurella mielenkiinnolla. Aino osasi laulaa Torpantytön ja Reino Sotilaspojan ja Hurttiukon, joita David viulullaan säesti.