* * * * *
Reinon alottaessa kertomustaan Ruth maalaili ensin, mutta vähitellen harvenivat pensselin vedot ja viimein hän lakkasi kokonaan työstään ja ainoastaan kuunteli pensseli kädessä. Hän eli kertomuksessa itse mukana, hän hoiti haavoittunutta nuorukaista, hän vaali häntä ja valvoi rakastettunsa vuoteen vieressä, hän rukoili ja vuodatti kyyneleitä Klemensin houraillessa ja iloitsi hänen paranemisensa johdosta.
Kun Reino lopetti, kiersi Ruth kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä, ja katsellen lumoavan loistavilla silmillään sulhoaan virkkoi: — Oi, kuinka ihana on elämä, kuinka kaunis on maailma ja miten rakas sinä olet minulle!
— Ruth, Ruthini, sano vielä, sano uudelleen, että sinä rakastat minua! On niin äärettömän suloista kuulla ne sanat sinun suustasi.
— Epäiletkö sinä sitä, rakas poika?
— En, mutta minä en voi sitä onnea käsittää, että sinä, maailman ihanin tyttö, olet minun morsiameni.
— Pitäisihän sinun jo käsittää, että sinä olet minulle enemmän kuin oma elämäni.
— Sinä olet liian hyvä minulle, ja kuitenkin suon minä sinut ainoastaan itselleni.
XV
Vaikka Reino oli niin onnellinen kuin vain voi olla nuori mies, jolla on mitä ihastuttavin morsian, kaipasi hän sittenkin jotakin. Vaikka hänellä oli mieleistä työtä milloin Ruthin kanssa vuoren seinämällä, milloin työpajassa jalokivisepän oppilaana, milloin taas laulu- ja soittoharjoituksissa Davidin johdon alaisena, niin tunsi hän jotakin itseltään puuttuvan. Hän ui, voimisteli ja urheili, ja hänellä oli niin hyvät toverit näissä kisoissa, ettei voinut ajatellakaan parempia, mutta täyttä tyydytystä hän ei löytänyt. Olihan hänen käytöksensä yhtä reipasta kuin ennenkin, hän oli iloinen kuin ainakin, hänen naurunsa oli vilpittömän raitista, ja sittenkin hän ikäänkuin odotteli jotain muutosta.