Kun Ruth sellaisena hetkenä tapasi sulhonsa miettivänä ja kaipaavana, kysyi hän: — Tekisikö mielesi takaisin maan päälle?
— Sinun kanssasi kyllä, ja tahtoisinpa, että me vielä kaikin pääsisimme täältä yläilmoihin.
— Mitä täältä puuttuu?
— Täältä puuttuu aurinko. Vaikka täällä on valoisaa ja lämmintä, niin itse aurinkoa täällä ei ole. Täältä puuttuu tuuli, sade ja myrsky. Täällä on niin äärettömän hiljaista ja rauhallista. Minä kaipaan elämän hyörinää ja pyörinää. Oi Ruth, minua oikein hävettää, kun minä olen niin maailmallinen, kun minun sieluni ei ole niin puhdas kuin teidän muiden, Ainonkin. Mutta minä en voi sille mitään, että äskenkin tapasin itseni aatoksissani hiihtelemässä metsäisillä mailla. Voi, sinun kanssasi, Ruth armaani, olisi suloista liidellä liukkailla suksilla valkoisilla hangilla, kun aurinko kultaa petäjän kyljet ja hangen pinta sädehtii kuin olisi siinä miljoonia timantteja!
Ruth siveli sormillaan Reinon tummia hiuksia ja sanoi:
— Sinä siis vaihtaisit elämän täällä elämään maan päällä?
— Niin, mutta en ilman sinua.
— Mutta minähän en ainakaan voisi siellä elää, kun olen ollut täällä niin kauan.
— Eikö sinun ja teidän muidenkin mieli tehnyt kuitenkin alussa täältä pois?
— Me olimme niin äärettömän onnellisia, kun pääsimme tänne semmoisena hirveänä aikana.