— Hassuahan oikeastaan on minunkin ajatella, että elämä maan päällä olisi parempaa kuin täällä, jossa se on paratiisillista.
— Minä uskonkin, että pian sinä, Reinoseni, tänne tyydyt, etkä kaipaa valkoisia hankia enempää kuin myrskyistä elämääkään.
He olivat istuneet näitä puhellessaan virran toisella rannalla hyppykallion ja vuoren seinän välillä. Nyt he nousivat ja läksivät kävelemään virran vartta alas. Mutta tultuaan noin parinkymmenen askeleen päähän vuoresta, jonka sisään virta hävisi, he pysähtyivät, ja Reino virkkoi:
— Mikä kumma siinä on, mutta minulla on sellainen tunne, että tästä ei saa kulkea eteenpäin. Tunnetko sinä samaa, Ruth?
— Kyllä, sentähdenhän minäkin pysähdyin. Tämä paikka on meille kaikille tunnettu jo ensi vuodesta alkain, ja sentähden emme ole pitemmällä käyneetkään. Käännytään vain takaisin!
Reino yritti ottaa vielä askeleen, mutta veti pian jalkansa takaisin.
— Ei, ei tuonne tarvitse yrittääkään, koko sielu panee vastaan.
— Se on kai Jumalan ääni, ja sitä on toteltava!
Tultuaan virran yli nuoret istuutuivat rannan nurmikolle ja katselivat välkkyvien kalojen somaa kisailua. Sitten Ruth nojautui nuorukaisen olkapäähän ja kysyi:
— Onko kirjailijalla jo valmiina viides tapaamisemme?