— On, vastasi Reino, — minä näin sen juuri tällä hetkellä, ja se on ilmi elävänä edessäni.
— Kerro se siis nyt aivan lämpimältään!
Reino otti morsionsa käden käsiensä väliin ja kertoi:
Viides kohtaus.
Olin Kaarle suuren sotilaana ja olimme leiriytyneet Oderwaldin metsän laitaan. Päällikkömme tiesivät, että saksilaiset olivat jossakin tuon metsän takana, tietämättä kuitenkaan tarkemmin paikkaa.
Illalla ollessani toverieni keralla vartiossa huomasin puiden välitse jonkun ihmisen haamun tähyilevän leiriämme. Heti riensin sinnepäin ja aioin ottaa vakoojan kiinni. Tämä lähti juoksemaan, ja silloin huomasin, että hän olikin vain nainen; siitä huolimatta oli minun saatava hänet kiinni, voihan häneltä saada tärkeitäkin tietoja saksilaisten asemasta. Nainen juoksi nopeasti kuin metsän nuori peura, mutta sitä häpeää en tahtonut itselleni, että tuollainen tyttö olisi minut voittanut. Ajelehtivien pilvien raoista pilkisti kuu silloin tällöin, ja siinä valossa näin, että nainen oli hyvin kaunisvartaloinen, ja tunsin tunnossani, että hänellä oli myöskin kauniit kasvot.
Takaa ajaessani ajattelin: Jos en tavoita tuota tyttöä, saan surmani ensi taistelussa, mutta jos saavutan, niin silloin en kaadu koko tässä sodassa. Nyt lyheni välimatka, vielä viimeinen kova ponnistus ja silloin oli tyttö kiinni. Mutta tyttö ei niin vain antautunutkaan vangikseni, vaan rupesi vimmatusti vastustamaan. Tytöllä oli jäntevät käsivarret ja minulla oli täysi työ, ennenkuin onnistuin saamaan hänen vasemman kätensä puristetuksi kuvettani vasten, ja tytön selän taitse pitäen hänen oikeaa kättänsä kohotin vapaalla kädelläni tytön päätä nähdäkseni, minkä näköinen saaliini oikein oli. Samassa tuli kuu esiin ja sen valossa kohtasivat katsettani suuret, tummansiniset, säihkyvät silmät. Niissä kuvastui ensin viha, mutta vähitellen ne muuttuivat ihmettelevän näköisiksi, ikäänkuin hän olisikin tavannut vanhan, kadonneen ystävänsä.
— Mikä nimesi on? kysyin pannen saksien kielestä oppimani vähäisen sanavaraston liikkeelle.
— Gunhild, vastasi tyttö.
Silloin tunsin oudon vavahduksen rinnassani. Tuo nimi, tuo hopeinen ääni, nuo ihmeelliset silmät olivat minulle jotain käsittämättömän tuttua. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta enempää tytön silmistä haaveilemaan; sieppasin Gunhildin käsivarsilleni ja kannoin hänet leiriin.