Heti ryhtyivät päälliköt kuulustelemaan tyttöä, mutta tämä oli vaiti kuin mykkä, eikä antanut mitään tietoja saksilaisista. Eivät lupaukset eivätkä uhkauksetkaan auttaneet vähääkään.
Silloin tuli päätös: jos tyttö auringon noustua pysyy yhä yhtä itsepintaisena, niin hänet armotta hirtetään.
Lopuksi yötä pantiin minut neitoa vartioimaan. Olin äärettömässä tuskassa, sillä tiesin, että tyttö oli järkähtämätön. Hän antaisi itsensä ennen kappaleiksi hakata, kuin pettäisi maanmiehensä. Tuskailin itsekseni. Miksi toin hänet tänne. Nyt minä saatoin tuon suloisen olennon kuoleman käsiin. Näin yhä Gunhildin ihmeellisen lumoavat silmät, näin vaikken katsonutkaan neitoa. Yötaivas oli kokonaan vetäytynyt pilveen, niin ettei nähnyt juuri käsivarren mittaa edemmäs. Istuimme maassa rinnakkain. Köysi, jolla tytön kädet olivat sidotut, oli kädessäni, ja tuota köyttä myöten kulki Gunhildin sielu minun sieluuni. Emme puhuneet sanaakaan, mutta kuulumattomat äänet tunkivat neidon sydämestä rintaani, ja hänen silmänsä, joita en pimeässä voinut nähdä, levittivät ihmeellistä valoa koko olentooni. — Ei, se ei saa tapahtua, ajattelin, irroitin siteet vankini käsistä ja sanoin kuiskaten: Mene!
Gunhild lähti. Hän hiipi hiljaa kuin aave kuulumattomin askelin, mutta hän jätti jotakin minulle, hän jätti silmänsä minun silmiini. Huokasin helpotuksesta. Neitoni oli nyt turvassa, hänen ihanaa kaulaansa ei mikään köysi tulisi kuristamaan.
Yritin nukkua, mutta uni ei tullut silmiini. Kuinka olisinkaan voinut saada unta silmiini, jotka olivat Gunhildin silmien lumoissa.
Kun aamun ensi säteet alkoivat leiriä valaista, kutsuttiin minut vankini kanssa päälliköiden eteen. Saavuin luonnollisesti yksin. Kysyttiin tyttöä. Olin vaiti, katselin vain alas syyllisen näköisenä.
Silloin kuului tuomio: — Koska olet päästänyt vangin karkaamaan, niin sama hirttonuora olkoon rangaistuksesi, joka häntä olisi kohdannut.
Tuomiota ryhdyttiin heti panemaan täytäntöön. Jo oli silmukka kaulassani, kun Gunhild äkkiä juoksi paikalle, kiskaisi nuoran kaulastani, kietoi käsivartensa sijaan ja painaen päänsä rintaani vasten puhua leperteli lemmen sanoja sydämelleni.
Päälliköt katselivat tapahtumaa ihmetellen, kun siihen samassa ratsasti itse Kaarle kuningas kysyen, mitä oli oikein tekeillä?
Kuninkaalle kerrottiin asian kulku, ja sitten odotettiin, että hän itse alkaisi kuulustella tyttöä. Mutta Kaarle kuningas sanoi ainoastaan: — Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten sovi eroittaa. Pappi tänne!