Eikä siinä sen enempää siekailtu. Gunhild kastettiin ilman mitään kysymyksiä Jumalasta ja Vapahtajasta, ja sitten saman tien meidät vihittiin aviopariksi. Kaikki tapahtui semmoisella kiireellä, ettemme edes käsittäneet, oliko se kaikki tottakaan.
Mutta kun minä tulin tajuihini, tunsin itseni äärettömän onnelliseksi, sillä nyt minä sain sen naisen omakseni, joka jo aikaisemmin oli neljästi näyssä ilmestynyt sieluni silmäin eteen.
Gunhild sai sitten seurata mukanamme kuormastossa, jossa useiden muidenkin sotamiesten vaimot olivat, seuraten miehiänsä pitkillä sotaretkillä paikasta toiseen.
Tämä oli Kaarle Suuren 33:s sotaretkivuosi ja minun 6:s. Muutaman päivän perästä saatiin saksilaisista ratkaiseva voitto, ja silloin he antautuivat Kaarle kuninkaan valtaan.
Koska minulla ei ollut mitään kotia, asetuin asumaan Gunhildin maahan, ja me elimme kolmekymmentä vuotta onnellista avioelämää.
* * * * *
Hetkisen ääneti oltuaan Reino sanoi:
— Ruth, eikö se ollut ihanaa? Sinä olit minun omani ja minä sinun viidennen kerran.
— Siitä on kuitenkin niin pitkä aika, että minä olen unhottanut sinun nimesi, mikä sinulla silloin oli, virkkoi Ruth.
— Oletko todellakin voinut sen unhottaa? Ja niin monta kertaa olet kuitenkin sanonut "rakas Kaarle". Sama nimi minulla oli kuin kuninkaallakin. Mutta nyt on jo kulunut niin äärettömän pitkä aika siitä kun sain viimeksi suukon sinulta, rakas Gunhild, ja tällä kertomuksellani luulen sen hyvin ansainneeni.