Eeva jäi mietteisiinsä. Hänkin olisi tahtonut sanoa jotain ukon hurstimekosta, mutta ei löytänyt heti mieleisiään sanoja. Tuossa tuokiossa oli hän valmis. Veitikkamaisesti hymyillen katsahti hän ukkoon ja alkoi lausua:
— miks on mekko mieluisesi, ylen hyvä hurstivaate? Siks on mekko mieluisesi, kun on ystävän tekoa, vaimon viisaan valmistama, ompelema armahaisen.
Ukko siihen heti:
— Oikein osas Eeva-neiti, se sen laittoi laaullisen. Valkas hurstin huhtikuussa keväthangen heittehillä, sulavilla suksen teillä. Se sen leikkas liepsahutti ilman kaavan käyttämättä. — Vaikk' on vanha, vanha muori, mulle on se aina nuori.
Ukon mielestä siinä jo oli lorua kylliksi niin halvasta asiasta kuin työmiehen hurstimekosta, mutta Eeva arveli että tässä maailmassa on loruttu paljon halvemmistakin asioista.
— Kas sitä Eeva-neitiäkin vain minkälaisia laskettelee! No niin, kaikkihan me ollaan sitä samaa alkujuurta, Kalevan sukua suurta. Väinämöisen verta meidän kaikkein suonissa juoksee joku pisara ainakin.
Ukko oli aina ollut hiukan ylpeä suuresta syntyperästään.
— Neitikö yhä, miksi ei pelkkä Eeva, niinkuin olen pyytänyt? Unohdatte aivan sukulaisuutemme. Isä on nyt oikein kirkonkirjoista ottanut selvän siitä, eikä se ole niinkään kaukaista. Eikä hän mistään ole niin ylpeä, kuin siitä että hän polveutuu suorastaan kansasta.
Pienen riidan jälkeen piti ukon nyt käydä perään istumaan. Väinö kävi soutajan paikalle ja molemmat tytöt tuhdolle keskelle venettä. Se oli ukon oma tekemä vene. Ei vuotanut pisaraakaan, sen he tiesivät vanhastaan. Ja sillä oli oma tyylinsä: kaksihanka, kolmilaita, kiperinä kokka, keula, eikä ole mikään seula — se oli ukon oma arvostelu veneestään ja sen tyylinen kuului olevan koko kuikka kulkemaan. Keulassa oli tekijän nimikirjaimet ja vuosiluku kauniisti kaiverrettuna. Airojen ja melan lapioihin oli kirjailtu koristeita. Siinä oli oma runollisuutensa, siinä vanhassa tervatussa veneessä, niinkuin kaikessa muussakin, mikä oli lähtenyt ukon kädestä.
Vene lähti hiljaa liukumaan eteenpäin. Oikein silmiä huikasi kaikki se kirkkaus, joka säteili heitä vastaan joka taholta. Loisti yllä ja loisti alla, rannat puineen, pensaineen, kivineen, kallioineen, kaikki näytti sulavan siihen samaiseen väriloistoon.