Kun he äsken katselivat alas vaaralta, näkivät he kaiken tämän kauneuden loitompaa. Nyt he olivat sen keskessä, se ikäänkuin otti omakseen.
— Onko täällä aina näin kaunista? sai Eeva sanotuksi kääntyen ukkoon.
— Miksi sen kukin arvannee, toisinaan on pilvessäkin ja se on taas kaunista omalla tavallaan.
— Hyvä ukko, laskekaa aivan läheltä saarta — pyytelivät tytöt.
— Väinö, anna airojen levätä.
Kuinka se ranta siinä oli herttainen. Nuoret koivut seisoivat salaperäisinä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa muulle metsälle:
— Mepä tiedämme jotain, mutta emme sano, se on salaisuus.
Haapa paistoi punaiselle pelkästä uteliaisuudesta, mutta mänty myhäili moisille lapsellisuuksille. Pihlaja koetti peitellä omaa salaisuuttaan: sillä oli nuoret umput paisumassa lehväin alla ja se aikoi jonakin kirkkaana aamuna hämmästyttää kaikkia puita ja rantaa pukeutumalla valkeisiin. — Muuten näyttivät kaikki puut alati utelevan vedenkalvolta:
— Mitä pidät meistä, olemmeko mielestäsi kyllin kauniita?
Mutta pajupensas oli turhamaisin kaikista. Ei kukaan koko saarella ollut niin vaaleanvehreissä kuin se, ja se oli kaalannut kauvaksi veteen paremmin nähdäkseen kuvaisensa.