Ukko alkoi jo hiljalleen meloskella eteenpäin.
— Eeva-muorin kahvit siellä kohta kiehuu kuiviin, kun niin kauvan viivytellään.
— Arvasitteko ketä täältä oli tulossa? uteli Eeva.
— Kyllä se kuultiin, ei ole täällä toisilla paimenilla niin ehjää äänen juoksua.
Näin mieleistään äänensä arvostelua Eeva ei milloinkaan ennen ollut kuullut. "Toisilla paimenilla", ooh, se oikein tuntui hyvältä sydänjuuriin. Ollakkin täällä paimenena! Voisiko ajatella mitään runollisempaa? Huikata karjaansa yksin laajoilla laitumilla, syödä mättäitten marjoja, juoda metsän lähteistä ja nukkua yönsä tuoksuvassa heinässä jollain ylisellä, jonne hatarasta katosta pilkkisi taivaan tähdet ja kirkas kuu!
Vene lähti liikkeelle saaren suojasta ja pian tuli heille näkyviin vähäinen mökki vastaisella rannalla. Lieneekö taiteilija konsaan siveltimellään loihtinut esiin mitään runollisempaa kuin oli se matala maja ympäristöineen. Ranta oli siltä kohdalta lakeampaa, vietti vain vähäisen vedenpintaa kohden. Metsä oli vetänyt vehreätä lievettään vähän ylöspäin antaakseen tilaa pienille peltotilkuille, jotka levittivät vihantia sarkojaan pitkin rannikkoa. Niitten keskitse kulki polku rakennusta kohden, jonka takana kohosi tumma havumetsä ikäänkuin vartijana ja samalla suojana pohjoisia tuulia vastaan. Päätypuolella ja pihamaassa kasvoi lehtipuita ja pensaita, mutta ikäänkuin kaikkien niitten valtijana oli mökin nurkkauksella mahtava koivu. Se oli niin suuri että pieni maja näytti melkein katoavan sen vihantain lehväin runsauteen, joka peitti suurimman osan kattoa ja muodosti miellyttävän verhon tuvan ikkunan yläruudun eteen. Kaikki tämä oli siksi lähellä rantaa, että vedenkalvo loi kuvaisen siitä.
Sitä kuvaa olisi tahtonut katsella kauvan.
— Hyvä Väinö, anna airojen levätä — pyyteli Eeva sama haaveellinen ilme kasvoillaan, kuin aamulla tiellä. Väinö luki hänen katseestaan:
— Levätköön henkemme tässä ihanuudessa, levätköön se tässä levossa, kirkastukoon tässä kirkkaudessa.
— Oi niin, hän kuuntelee säveleitä, joita muut eivät kuule, hän kätkee ne sydämmensä pohjaan, ja kerran, kerran hän ne sieltä laulaa maailmaan kaikkien kuultaviksi — sillä hän on niitä valituita!